Neuvosto-Inkeri

Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset ja niitä seuranneet yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat inkerinsuomalaisten elämään monilla tavoilla. Pietari oli vallankumoustapahtumien keskus. Vallankumouksen ja sitä seuranneen Venäjän sisällissodan tapahtumat vuosina 1917–1922 tuntuivat myös Inkerissä. Pietarin nimi muuttui ensin vuosina 1914–1924 Petrogradiksi, kunnes se nimettiin Neuvostoliiton johtajan mukaan Leningradiksi vuosien 1924–1991 ajaksi.

Kysymys Inkerin asemasta vallankumouksen jälkeen

Venäjän vallankumoukset vuonna 1917 nostivat kysymyksen Inkerin asemasta ajankohtaiseksi. Ensimmäisen eli helmikuun vallankumouksen jälkeen inkerinsuomalaiset tekivät useita yrityksiä omaehtoisten kulttuurilaitosten ja suomalaisenemmistöisten kuntien kunnallishallinnon perustamiseksi. Viimeistään lokakuun vallankumouksen myötä nämä hankkeet kuitenkin kaatuivat.

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 Inkerin ja Suomen välinen raja muuttui valtiolliseksi rajaksi. Osa inkerinsuomalaisista toivoi itsenäistä paikallishallintoa tai jopa Inkerin liittämistä Suomeen. Suomesta toivottiin myös apua bolševikkeja vastaan. Suomessa olikin itsenäistymisen ja valkoisten voittoon päättyneen sisällissodan jälkeen huomattavaa heimokansallista ja Suomen laajentamiseen kohdistuvaa kiinnostusta. Suomen kiinnostus Neuvosto-Venäjän alueisiin kohdistui kuitenkin ensisijaisesti Itä-Karjalaan ja Petsamoon. Pietarin miljoonakaupungin sijainnista keskellä Inkeriä johtui, että sen liittämistä Suomeen ei nähty suomalaisten poliitikkojen keskuudessa realistisena. Ehdoton enemmistö alueen asukkaista olikin venäläisiä.

Inkerinsuomalaiset perustivat Helsingissä tammikuussa 1919 Inkerin väliaikaisen hoitokunnan, jonka pyrkimyksenä oli saavuttaa Inkeriin itsenäinen hallinto osana Venäjää. Hoitokunta muodosti Inkerin pataljoonan, joka taisteli yhteistyössä vasta itsenäistyneen Viron armeijan kanssa bolševikkeja vastaan Länsi-Inkerissä. Tämä yhteistyö merkitsi myös yhteistyötä Venäjän valkoisen armeijan kanssa, mikä aiheutti erimielisyyttä inkerinsuomalaisten johtajien keskuudessa. Venäjän yhtenäisyyttä korostaneet valkoiset venäläiset eivät nimittäin kannattaneet inkerinsuomalaisten kansallisia pyrkimyksiä. Venäjän sisällissota aiheutti myös sen, että suuri määrä inkeriläisiä lähti pakolaisina Suomeen. Etenkin Kannaksella, silloisen Suomen ja Inkerin rajalla, oleskeli yli 2000 inkeriläispakolaista.

Vuoden 1919 heinäkuussa inkerinsuomalaiset pakolaiset perustivat puolestaan Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan – niin ikään Suomen puolella. Toimikunnan tavoitteena oli luoda joko autonominen Inkeri tai mahdollisesti liittovaltio Suomen, Viron ja Karjalan kanssa. Suomen valtio tarjosi inkeriläisille aseistusta ja luvan sotilaalliseen järjestäytymiseen Suomen puolella. Pohjois-Inkerin Vapaajoukkojen I Rykmentin ensimmäinen hyökkäys Pohjois-Inkerin vapauttamiseksi, toteutettiin everstiluutnantti Georg Elfvengrenin alaisuudessa  heinäkuun 1919 lopussa. Hyökkäys oli kuitenkin huonosti suunniteltu ja yritys kaatui sekasortoisesti parissa päivässä. Toinen hyökkäys toteutettiin lokakuun lopussa, mutta sekään ei tuottanut haluttua lopputulosta muun muassa kehnon johtamisen vuoksi.

Inkerinsuomalaiset joukot saivat haltuunsa kuitenkin Pohjois-Inkerissä sijaitsevan pienen Kirjasalon alueen, jota he onnistuivat miehittämään joulukuuhun 1920 asti. Kirjasalolla oli oma kunnanvaltuusto, suojeluskunta sekä sanomalehti. Pohjois-Inkerin Hoitokunta julkaisi niin Kirjasalon sanomia, kuin Pohjois-Inkerin postimerkkejäkin. Postimerkkejä myymällä koottiin varoja Inkerin vapaustaisteluihin.

Inkeri jäi vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksessa osaksi Neuvosto-Venäjää, lukuunottamatta yhtätoista Virolle siirtynyttä kylää Länsi-Inkerissä. Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauhanneuvoteluissa Inkerin asiaa käsiteltiin yhtenä sivujuonteena. Monimutkaisen asian teki hankalaksi muun muassa se, että venäläiset pitivät inkerinsuomalaisten kysymystä Neuvosto-Venäjän sisäisenä asiana, eikä varsinaista keskustelua syntynyt. Kolmihenkinen Inkerin toimikunnan valtuusto, jota johti Kaapre Tynni, pääsi kuitenkin epävirallisesti tapaamaan Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa.

Tarton rauhanneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän valtuuskunta hyväksyi Suomen valtuuskunnan laatiman esityksen, jossa Pietarin kuvernementin suomalaiselle väestölle luvattiin ne oikeudet ja edut, jotka Venäjän lait myöntävät vähemmistökansallisuuksilleen. Tämän olisi pitänyt taata muun muassa oikeus järjestää oma hallinto ja kansanvalistustoimi ja käyttää suomen kieltä sisäisten asioiden hoitamisessa.

Neuvosto-Venäjä lupasi ilmoituksellaan palaaville inkeriläispakolaisille amnestian eli armahduksen ja oikeuden palata kotiseudulleen. Monet Neuvosto-Venäjälle palanneista siirrettiin kuitenkin suoraan muualle, eivätkä he päässeet takaisin Inkeriin. Suomessa oleskeli 1920-luvun alussa yli 8000 inkeriläispakolaista, ja osa heistä jäi pysyvästi asumaan Suomeen. Pakolaisiin kuului esimerkiksi Tynnien perhe. Venäjän sisällissota päättyi lopullisesti vuonna 1922 bolševikkien voittoon. Samana vuonna Neuvosto-Venäjästä tuli Neuvostoliitto.

NEP-politiikan kausi

Vallankumousta ja sisällissotaa seurasi Neuvostoliitossa ja Inkerissä suhteellisen vapaan talouspolitiikan, niin kutsutun NEP-politiikan kausi vuosina 1921–1928. NEP on lyhennys venäjän kielen sanoista Novaja Ekonomitšeskaja Politika, tarkoittaen uutta talouspolitiikkaa. NEP-politiikka perustui sekatalouteen, mikä mahdollisti muun muassa yksityisyrittäjyyden. Myös talonpojat saivat jatkaa tilojensa viljelyä ja myydä osan sadostaan itsenäisesti. NEP-politiikan tavoitteena oli saada Neuvostoliiton talous kuntoon taloudellisesti vaikeiden sotakommunismin vuosien jälkeen. Vaikka Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja Vladimir Lenin oli NEP-politiikan kannattaja, monet Neuvostoliiton johtohahmoista vastustivat sitä. Syynä oli se, että NEP salli yksityisyrittäjyyden ja osittain vapaat markkinat, minkä ei katsottu sopivan yhteen tiukan linjan kommunistisen ideologian kanssa. Lenin kuoli vuonna 1924 ja muutamia vuosia sen jälkeen NEP-politiikasta luovuttiin.

Maatalouden murros Inkerinmaalla

Josif Stalinista tuli Neuvostoliiton johtaja Leninin kuoleman jälkeen. Vuonna 1928 Neuvostoliitto siirtyi NEP:in sijaan viisivuotissuunnitelmiin. Pyrkimyksenä oli teollistaa maatalousvaltainen Neuvostoliitto nopealla aikataululla. Maataloudessa siirryttiin yksityisten tilojen maanviljelystä kollektiiviseen maanviljelyyn suurissa yksiköissä yhteisillä tai valtion tiloilla eli niin kutsutuissa kolhooseissa ja sovhooseissa. Siirtyminen merkitsi käytännössä yksityisten maatilojen ja niiden tuotannon haltuunottoa valtiolle. Tavoitteena oli siirtää työvoimaa maataloudesta teollisuuteen ja modernisoida Neuvostoliitto.

Monet itsenäiset maanviljelijät eivät suostuneet vapaaehtoisesti luovuttamaan satoaan eikä tilojaan, mikä johti lopulta pakkokollektivisointeihin sekä kollektivisointia vastustaneiden itsenäisten maanviljelijöiden rangaistuksiin. Itsenäisiä maanviljelijöitä oli alettu kutsua Neuvostoliitossa kulakeiksi. Kulakki oli halventava ja propagandatarkoituksessa käytetty termi varakkaalle itsenäiselle talonpojalle, joka käyttää ulkopuolista työvoimaa. Todellisuudessa kulakeiksi saatettiin leimata lähes kuka tahansa maanviljelijä, varallisuudesta riippumatta.

Maatalouden kollektivisointi ei toteutunut ilman raskasta inhimillistä hintaa. Se johti Neuvostoliiton monissa osissa nälänhätään, jonka seurauksena eri arvioiden mukaan jopa miljoonia tai kymmeniä miljoonia neuvostokansalaisia menehtyi. Nälänhätä oli seurausta monesta syystä. Taloudellisia resursseja oli siirretty maataloudesta teollisuuteen esimerkiksi siten, että neuvostokansalaisia – myös inkerinsuomalaisia – siirtyi suurin joukoin maataloustyöstä muille aloille, esimerkiksi teollisuus-, opetus- tai hallintotöihin. Samalla Neuvostoliiton viljanvienti ulkomaille lisääntyi vaikka ruokaa ei ollut riittävästi edes omille kansalaisille. Myös huono hallinto ja organisointi pahensivat tilannetta. Stalinin hallinto ei missään vaiheessa myöntänyt virheitään.

Sortotoimien alkaminen Inkerissä

Sortotoimet alkoivat inkerinsuomalaisten keskuudessa laajamittaisemmin 1920-luvun lopulla. Ne kytkeytyivät olennaisesti suunnitelmatalouteen siirtymiseen ja tilojen kollektivisointiin. Onkin puhuttu, että 1920-luvun loppupuolella ja 1930-luvun alussa Neuvostoliitossa alkoivat niin kutsutut kulakkivainot. Vainot koskettivat inkerinsuomalaisia, mutta eivät kohdistuneet ainoastaan heihin. Myös monet muut Neuvostoliiton kansallisuudet – mukaan lukien venäläiset – ja ihmisryhmät kuten opettajat sekä papit joutuivat vastaavanlaisen sorron kohteeksi.

Sortotoimet sisälsivät mielivaltaisia vangitsemisia, väkivaltaa ja karkotuksia. Joukkokarkotusten ensimmäinen aalto oli vuosina 1929–1931, jolloin noin 27 000 henkilöä karkotettiin pakkotyöhön Neuvosto-Karjalan metsiin, Kuolan niemimaan kaivoksiin tai Keski-Aasian puuvillapelloille. Ensimmäisen aallon karkotetut olivat suurelta osin talonpoikia ja heidän perheenjäseniään, pappeja ja kirkon työntekijöitä sekä henkilöitä, joiden katsottiin vastustaneen neuvostohallintoa. Seuraavat laajamittaiset karkotukset ja väestönsiirrot tapahtuivat vuosien 1935 ja 1938 välillä. Tällöin karkotusten taustalla oli Neuvostoliiton pyrkimys turvata raja-alueitaan, mikä merkitsi niin sanottujen poliittisesti epäluotettavien kansalaisten karkottamista rajaseuduilta. Vuonna 1935 noin 7000 inkeriläistä karkotettiin muun muassa Uralille ja Kazakstaniin. Vuosia 1936–1938 kutsutaan suuren terrorin ajaksi, jolloin noin 20 000 inkerinsuomalaista karkotettiin muun muassa Tšerepovetsin alueelle.

Inkerinsuomalaisten karkotukset 1920–1930-luvuilla Inkerinmaalta eri puolille Neuvostoliittoa. Tekijä Hanna Ruusulampi. SKS. CC BY 4.0

Karkotukset ja väestönsiirrot eivät koskeneet yksinomaan inkerinsuomalaisia, vaan liittyivät laajempaan toista maailmansotaa edeltäneeseen pyrkimykseen turvata Neuvostoliiton länsirajaa. Epäluotettaviksi kansalaisiksi luettiin erityisesti sellaiset vähemmistökansallisuudet, joilla saattoi olla kytköksiä Neuvostoliiton rajan takaisiin valtioihin, inkerinsuomalaisten ja muiden Venäjällä asuneiden suomalaisten tapauksessa Suomeen. Myös venäläiset ja jopa vannoutuneet kommunistit kärsivät erilaisista sortotoimista, kuten puolueen puhdistuksista sekä pakkosiirroista.  

On arvioitu, että vuonna 1926 Neuvostoliitossa asui noin 138 000 inkeriläistä, joista noin 122 000 oli inkerinsuomalaisia, 15 000 inkeroisia ja alle tuhat vatjalaisia. Ennen toista maailmansotaa eri lähteiden mukaan noin 45 000–60 000 heistä karkotettiin ja vangittiin Neuvostoliitossa. Tuhansia siirtyi myös pakolaisina rajan yli Suomeen, Viroon ja muihin Euroopan maihin. Vaikka suinkaan kaikkia karkotettuja henkilöitä ei varsinaisesti vangittu tai tuomittu pakkotyöhön Gulagiin, elinolosuhteet syrjäisillä paikkakunnilla, kuten Siperiassa tai Keski-Aasiassa, olivat usein erittäin vaikeat ja johtivat sairastumisiin ja kuolemiin.

Neuvostovallan vaikutus kieleen ja koulutukseen

Karkotusten, vangitsemisten ja teloitusten ohella vähemmistökielten asemaa sekä kulttuurilaitosten ja kirkon toimintaa alettiin rajoittaa pian vallankumouksen jälkeen. Kolppanan seminaari joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1919, johtuen muun muassa Venäjän sisällissodan aiheuttamasta sekasorrosta. Inkerin kirkko kiellettiin Neuvostoliitossa asteittain 1920-luvulta alkaen, siinä missä muukin uskonnon harjoittaminen. Samalla Raamatun ja muiden hengellisten suomenkielisten tekstien säilyttämisestä tuli kiellettyä. Neuvosto-Venäjän alkuajoista aina 1930-luvun lopulle saakka inkerinsuomalaisten perusopetus kuitenkin säilyi pääosin suomenkielisenä, vaikka opetusta muutettiin koko ajan niin venäjänkielisemmäksi kuin aattellisemmaksikin. Myös suomenkielistä jatko-, ammatti- ja yliopistokoulutusta oli saatavilla Leningradin ympäristön oppilaitoksissa ja yliopistoissa. Verrattuna Venäjän keisarikunnan aikaan inkerinsuomalaisten mahdollisuudet korkeampaan koulutukseen paranivat selkeästi Neuvostoliitossa. Koulutus perustui kuitenkin kommunistiseen ideologiaan ja pyrki kansalaisten kasvattamiseen sen pohjalta.

Vuonna 1937 Inkerin koulut lopulta muuttuivat kokonaan venäjänkielisiksi osana laajempaa kulttuurin, tieteen ja taiteen politisoitumista Neuvostoliitossa. Tällöin suomen kieltä alettiin yleisesti pitää Neuvostoliiton vihollisten ja vastavallankumouksellisten kielenä. Kielto ei koskenut vain suomenkielistä opetusta, vaan myös suomenkieliset kirjastot ja kulttuurilaitokset lakkautettiin 1930-luvulla. Kommunismi ja uskonnonvastaisuus korostuivat opetuksessa entisestään. Kokonaan äidinkielen puhumista ei Neuvostoliitossakaan missään vaiheessa kielletty, mutta joissakin kouluissa edes välitunneilla ei saanut käyttää muuta kieltä kuin venäjää. On huomattava, että samanlaisia näkemyksiä yksikielisyydestä vallitsi tuohon aikaan myös muualla kuin Neuvostoliitossa. Esimerkiksi Suomessa saamelaisia pyrittiin voimakkaasti suomalaistamaan, ja saamen kielen puhuminen välitunneilla ja asuntoloissa oli monin paikoin kiellettyä.

Lähteet