Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa FieldCollectionItemEntity->fetchHostDetails() (rivi 422 tiedostossa /var/www/html/learning_platforms/project/web/sites/all/modules/contrib/field_collection/field_collection.module).

Inkerinmaa ei suinkaan ollut tyhjillään, kun Ruotsi päästi luterilaisia kansalaisiaan asuttamaan ja viljelemään aluetta. Inkerinmaan alkuperäisiä kansoja olivat vatjalaiset ja inkeroiset. Heidän äidinkielensä vatja ja inkeroinen ovat kielinä sittemmin kuolleet lähes sukupuuttoon. Ruotsin vallan aikana ortodoksikristittyjä vatjalaisia ja inkerikkoja pyrittiin käännyttämään pakolla ja paikallista väestöä muuttikin pois Venäjän puolelle. Osittain eri väestöryhmät kuitenkin asuivat rinnakkain ja kielet sekä kulttuuri saivat vaikutteita toisistaan.

Inkerinsuomalaisten murteet

Inkerin suomalaismurteet kuuluvat kaakkoismurteisiin, sillä inkerinsuomalaisista valtaosa muutti Inkerinmaalle Karjalasta ja Savosta. Tuutarin murrenäytettä pääset kuuntelemaan Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivuilla. Suomea puhuvia väestö- ja murreryhmiä oli vielä ennen vallankumousta Inkerin alueella kolme: äyrämöiset, savakot ja Narvusin suomalaiset. Lisäksi Pietarissa asui paljon suomalaisia, joiden puheessa kirjakielen vaikutus oli inkeriläismurteisiin verrattuna voimakkaampi.

Vaikka Inkerinmaan hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle 1700-luvulle tultaessa, säilyi suomalaisväestön äidinkielenä edelleen suomi. Monissa perheissä vain miehet puhuivat venäjää, sillä he asioivat viranomaisten kanssa, kävivät kauppaa tai toimivat muun muassa vossikkakuskeina Pietarissa. Kotikylissä pysyneet naiset eivät välttämättä olleet juurikaan tekemisissä venäjänkielisen väestön kanssa, joten kotikielenä suomi säilyi elinvoimaisena. Toki suurkaupunki Pietari tarjosi myös naisille töitä esimerkiksi kaupoissa ja palvelusväkenä, joten näissä tapauksissa myös naisilla saattoi olla hyvä venäjän taito.

Venäjän vaikutus inkeriläismurteiden kehitykseen vuosisatojen kuluessa onkin ollut suuri, ja venäjästä on ammennettu paljon lainasanoja. Esimerkiksi vunukka eli lapsenlapsi tulee venäjänkielen sanasta vnuk, tee eli tsaiju puolestaan venäjänkielen sanasta tšai. Lainasanojen lisäksi venäjän kieli on ajan kanssa vaikuttanut myös inkeriläismurteiden lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.

Suomenkielinen kouluopetus

1800-luvun loppupuolelle tultaessa evankelisluterilainen kirkko toimi Inkerissä myös alkeisoppilaitoksena, joka edisti suomen kielen opiskelua. Suomen kielen luku- ja kirjoitustaito opittiin rippikouluissa, lukukinkereillä, pyhäkouluissa ja kiertokouluissa. Kirkon opetuksessa käyttämät kirjat, kuten raamatut, virsikirjat ja aapiset, olivat usein Suomesta tuotuja. Kansakoulut sekä opettajien ja lukkarien koulutuslaitos Kolppanan seminaari käynnistettiin Inkerissä maaorjuuden päättymisen jälkeen 1860-luvulla. Suomen kielen ja uskonnon opetus vaikeutui Inkerin kansakouluissa 1890-luvulla, kun koululaitosta alettiin venäläistää. Opetusta jatkettiin kuitenkin pyhäkouluissa.

Kuvia Uutuutemme Aamunkoi –teoksesta vuodelta 1914, joka on piilotettu venäjänkielisen teoksen kansiin, jotta suomenkielistä ja uskonnollista teosta ei takavarikoitaisi. SKS KIA, Pokkisen perheen arkisto. CC BY 4.0
Kuvia hengellisestä teoksesta Uutuutemme Aamunkoi vuodelta 1914. Elsa Pokkinen on ommellut kirjan kiinni A.Voronskin kirjoittaman Iskusstvo videt’ mir (suomeksi Taito nähdä maailma) -teoksen kansiin piiloon, jotta suomenkielistä ja uskonnollista teosta ei takavarikoitaisi häneltä. SKS KIA, Pokkisen perheen arkisto. CC BY 4.0

Neuvosto-Inkerissä 1920-1930 -luvuilla alkaneiden sortotoimien myötä myös suomenkielen asemaa alettiin heikentää. Vuonna 1937 Inkerin koulut lopulta muuttuivat kokonaan venäjänkielisiksi. Inkerin kirkon toimintaa oli asteittain 1920-luvulta saakka vaikeutettu, kunnes se lopulta kiellettiin. Samaan aikaan suomen kieltä alettiin yleisesti pitää vastavallankumouksellisten kielenä, jonka käyttöön ei suhtauduttu suopeasti.

Juho Juhananpoika Vesan kirje sedälleen Juho Teponpoika Vesalle. SKS KIA, Juho Vesan arkisto. CC BY 4.0
Avaa tästä

Kirje 1/III- 1935 v. Enisseiskistä Juho-setälle
Kirjoitan teille Juho-setä tästä pikku-elämäs-
täni. Minä opin 3neessa luokasa, niin kuin
tiedättekin, ja opiskelen hyvin, olen ensimäinen
oppilas meidän luokastamme. Oiku kiidän
Jumalaa että on kuullut minun rukoukseni ja
antaa minulle ymmärrystä ja selvyyttä.
Enkä minä unhota suomen kieltäkään,
minä ko teen läksyt niin luen suomea.

Juho Juhananpoika Vesan kirje sedälleen Juho Teponpoika Vesalle. SKS KIA, Juho Vesan arkisto. CC BY 4.0
Avaa tästä

Suvaitsenha minä oikeen oppia äidin kieltä-
kiin, eihä minua käskeä huoli lukemaan,
minä tietän itsekiin että oppia on tarvis.

Nyt oikeen paljo terveisiä
Teille Juho-setä, Imbi-tätille,
Raija-Marijalle ja Pirkko-Sinikille.
      

Kirjoitti J. Vesa

Tässä kolmasluokkalaisen Juho Juhananpoika Vesan kirje sedälleen ja kaimalleen Juho Teponpoika Vesalle vuodelta 1935. Kirje on lähetetty Jeniseiskin kaupungista Siperiasta, minne Juho Teponpojan perhe oli karkotettu. Kouluopetus oli venäjänkielistä, mutta kirjeestä kuvastuu Juhon halu oppia ja ylläpitää myös äidinkieltään suomea. SKS KIA, Juho Vesan arkisto. CC BY 4.0

Saksan miehitettyä suurimman osan Inkeristä toisen maailmasodan aikana oli inkerinsuomalaisilla lapsilla jälleen periaatteessa oikeus saada suomenkielistä opetusta. Lisäksi inkeriläisten väestönsiirron mukana Suomeen tulleet lapset jatkoivat Suomessa koulunkäyntiä. Monien inkerinsuomalaisten koulutiestä tuli kuitenkin hyvin rikkonainen muun muassa sotatilan ja pitkien evakkomatkojen takia. Myös sodanaikaiset ja sotaa seuranneet karkotukset pitkin Neuvostoliittoa vaikuttivat kielitaidon pirstoutumiseen.

Vaikeista yhteiskunnallisista oloista huolimatta suomi pysyi monissa perheissä pitkään elävänä kotikielenä, ja perheet säilyttivät nimensä pitkälti suomalaisina. Siinä missä joissain perheissä suomea puhuttiin vain kotona suljettujen ovien takana, ei toisissa perheissä suomen puhumista peitelty kodin ulkopuolella lainkaan. Osa sen sijaan luopui ajan myötä pelon vuoksi äidinkielensä käyttämisestä kokonaan, jolloin kielitaito ei enää periytynyt heidän lapsilleen.

Kielitaidon elvyttäminen

Inkerinsuomalaisten kansallistunnon heräämisen myötä suomen kieltä alettiin jälleen elvyttää Neuvostoliitossa 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Kun Inkerin liittoa perustettiin, alettiin suomea käyttää liiton toisena kielenä venäjän rinnalla. Samalla liitto aloitti myös suomen opetuksen, ja Suomesta kävi äidinkielen opettajia kesäisin kurssittamassa halukkaita inkerinsuomalaisia. Heistä useat olivat osanneen kielen lapsena, mutta aikuisikään mennessä he olivat kadottaneet kielitaitonsa. Toiset puolestaan oppivat esi-isiensä kielen nyt ensimmäistä kertaa. Monilla kielen uudelleen opiskeluun vaikuttivat myös paluumuuttoaikeet.

Elpyvä äidinkieli herätti monilla voimakkaita tunteita. Esimerkiksi inkeriläisaktivisti Albert Kirjanen kertoi usein, kuinka suomen kieli oli hänelle sydämen kieli:

Se tuntui niin ihanalta kuulla ja puhua jälleen suomea.

Virossa työskenteleviä suomenkielen opettajia Georg Ots-laivalla matkalla Tallinnasta Helsinkiin 1996. Oik. inkeriläinen Virossa suomenkielen opettajana työskennellyt Hilma Haponen. Kuvaaja Anne-Malle Hallik. SKS KIA, Hilma Haposen arkisto. CC BY 4.0
Virossa työskenteleviä suomen kielen opettajia Georg Ots-laivalla matkalla Tallinnasta Helsinkiin vuonna 1996. Oikealla inkeriläinen Virossa suomen kielen opettajana työskennellyt Hilma Haponen, joka sittemmin paluumuutti Suomeen. Kuvaaja Anne-Malle Hallik. SKS KIA, Hilma Haposen arkisto. CC BY 4.0

Inkeriläisestä kirjallisuudesta

Inkerinmaan kirjallisen historian merkittävimmän osuuden muodostaa kansanrunous, jota kansanperinteen tutkijat jo 1800-luvulla merkitsivät muistiin. Runous oli elänyt ja kehittynyt vuosisatoja suullisena perinteenä. 1800-luvulla tulivat tunnetuiksi myös varhaisimmat inkeriläiset kirjoittajat, kuten valistusmiehet Jaakko Räikkönen ja Matti Kurikka, jotka runoissaan ja näytelmissään kuvasivat muun muassa maaorjuuden aikaa Inkerissä.

1900-luvulla suuri osa inkeriläisten kirjoittamasta ja julkaistusta kirjallisuudesta oli omaelämänkerrallisia teoksia, joissa on kuvattu inkeriläisten myöhempiä koettelemuksia ja kärsimyksiä, kuten karkotuksia, vainoja ja vankileirielämää. Näihin teoksiin lukeutuvat muun muassa Aatami Kuortin ensimmäistä kertaa vuonna 1934 julkaistu omaelämänkerta Pappina, pakkotyössä, pakolaisena: inkeriläisen papin koettelemuksia Neuvosto-Venäjällä. Lisäksi moni inkeriläinen prosaisti, kuten Juhani Konkka ja Ella Ojala, ovat ammentaneet myös romaaneihin aiheita omasta elämästään ja perheidensä vaiheista.

Kielitaitonsa ansiosta inkeriläisten, samoin kuin monien karjalaissyntyisten, pietarilaislähtöisten ja suomenruotsalaisten, rooli on ollut merkittävä myös venäläisen kaunokirjallisuuden kääntäjinä. Kääntäjien joukkoon kuuluivat mm. satukirjailija Ivan Krylovin faabeleiden suomentajana tunnettu Mooses Putron veli Sakari Putro, venäläisen kirjallisuuden klassikoita, kuten Leo Tolstoin ja Maksim Gorkin tuotantoa suomentanut edelläkin mainittu Juhani Konkka sekä inkeriläistaustainen toimittaja, kirjailija ja teatterialalla työskennellyt Antti Tiittanen, joka suomensi myös kokeellisempaa kirjallisuutta kuten symbolistirunoilija Aleksander Blokin tuotantoa.

Inkerinsuomalaisten muistelmia, runoutta ja tietokirjallisuutta on ilmestynyt aina 2020-luvulle asti. Lisäksi uusia teoksia kirjoitetaan kaiken aikaa. Inkeriläisaiheista kirjastoaineistoa -osiosta löydät paljon kiinnostavaa luettavaa.

Lähteet

Björklöf, Sofia. Mutual contacts and lexical relations among the Finnic varieties of western Ingria and northeastern EstoniaUralica Helsingiensia vol 14. Helsinki: Helsingin yliopisto ja Suomalais-Ugrilainen Seura, 2019.

Huttunen, Tomi. "Mariengof är mindre pervers än vad jag trott" — Henry Parland ja venäläinen imaginismiJoutsen: kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja 2017–2018, s. 35-53.

Kokko, Ossi. Inkerinsuomen pirstaleisuus: eräiden sijojen kehitys murteen yksilöllistymisen kuvastajana. Väitöskirja. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2007.

Kotimaisten kielten keskus (Kotus). Tuutarin murrenäyte.

Mononen, Kaarina. Inkerinsuomalaisten suomen kielen käyttö Pietarissa ja sen lähialueella. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013.

Savijärvi, Ilkka. Inkerinsuomi ja suomalaiset Inkerinmaalla s. 272–299, teoksessa Jönsson-Korhola, Hannele ja Lindgren, Anna-Riitta (toim.) Monena suomi maailmalla. Suomalaisperäisiä kielivähemmistöjä. SKS, Helsinki, 2003.

Virtaranta, Pertti. Inkeriläisiä sananlaskuja ja arvoituksia. Castreanumin toimitteita 18. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1978

Edellinen sivu