Kesäjuhlien historiaa
Inkerinsuomalaisten kesäjuhlien perinne sai alkunsa 1800-luvun lopussa, kun vuonna 1899 Skuoritsassa järjestettiin kaikkien aikojen ensimmäiset Inkerin laulujuhlat. Vuosina 1899–1918 Inkerissä järjestettiin yhteensä seitsemät laulujuhlat, joissa kuoroesitykset olivat ohjelmiston keskiössä. Mooses Putro, joka 1800–1900-lukujen taitteessa oli Pietarin suomalaisen kuoron johtaja ja toimi aktiivisesti inkeriläisten kansanvalistus- ja sivitystoiminnassa, oli laulujuhlaperinteen primus motor.
Juhlaperinnettä jatkettiin myös vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa. Inkerinsuomalaisten yhteiskunnallinen tilanne heikentyi hiljalleen, ja myös oman kulttuurin harjoittamista katsottiin pahalla. Neuvostoviranomaiset kielsivät juhlaperinteen lopulta kokonaan, ja vuonna 1928 järjestetyt laulujuhlat jäivät viimeisiksi juhliksi vuosikymmeniin.
Vaikka juhlia ei Neuvostoliitossa saanutkaan järjestää, juhlaperinne säilyi ja kehittyi tällä välin Suomessa ja Ruotsissa. Suomen puolella kesäjuhlia järjestettiin vielä ennen sotia vuosien 1920–1939 välisenä aikana mm. Käkisalmessa, Viipurissa, Terijoella ja Kotkassa. Ruotsin Inkeri-Liitto järjesti ensimmäiset kesäjuhlansa Boråsissa vuonna 1948. Sotien jälkeisessä Suomessa inkerinsuomalaiset pyrkivät palautusten pelossa elämään yhä hiljaiseloa, mutta viimein vuonna 1956 myös Suomen Inkeri-liitto järjesti sodan jälkeen ensimmäiset kesäjuhlansa Järvenpäässä. Tämän jälkeen kesäjuhlia on järjestetty lähes vuosittain sekä Ruotsissa että Suomessa, ja perinne on jatkunut lähes katkeamatta aina näihin päivään asti. Ohjelmiston painopisteen siirtyessä laulusta puheeseen, tanssiin ja muuhun ohjelmaan juhlia alettiin ajan mittaan kutsua laulujuhlien sijaan kesäjuhliksi.
Perestroikan myötä myös Neuvostoliitossa ilmapiiri alkoi vapautua, ja vastikään Pietarissa perustettu Inkeri Liitto järjesti kesäjuhlat ensimmäistä kertaa tauon jälkeen vuonna 1989 Keltossa. Paikalla arvioidaan olleen noin 4000 osallistujaa, joita saapui paitsi ympäri Neuvostoliittoa niin myös ulkomailta asti. Santeri Pakkanen muistelee Kelton kesäjuhlien huimaavaa kokemusta (Pakkanen ja Pakkanen 2020, 309–310):
Juhannuksena 1989 Inkerin ensimmäiseen sodanjälkeiseen kesäjuhlaan Kelttoon, Pietarin itäpuolelle, kokoontui tuhansia ihmisiä eri puolilta Neuvostoliittoa ja ulkomailta Kanadaa myöten.
- - Kelton juhla oli mykistävä. Vaiennetuista, hiljaisista ja aroista inkeriläisistä ei näkynyt merkkiäkään. Lavalta raikuivat puheet ja laulut. Inkerinmaan sinipunakeltaiset ristiliput liehuivat. Naisista moni oli kansallispuvussa. Minä vaelsin suomea, ruotsia, viroa ja venäjää puhuvien ihmisten joukossa haltioituneena ja kuljin ringissä kentän ympäri toisiaan käsistä kiinni pitävien juhlijoiden kanssa.
Kesäjuhlat tarjosivatkin monille tilaisuuden tavata sukulaisiaan tai ystäviään jopa 40 vuoden erossaolon jälkeen. Juhlat olivat suuri menestys ja ne saivat jatkoa heti seuraavana vuonna 1990 Tuutarissa.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1991 juhlaperinnettä on jatkettu Venäjällä, ja juhlia järjestetään edelleen vuosittain. Myös Viron Inkerinsuomalaisten Liitto alkoi järjestää laulu- ja tanhujuhlia eri puolilla Viroa vuodesta 1991 lähtien. Viron ensimmäiset laulujuhlat pidettiin Elvan kaupungissa lähellä Tarttoa.
Juhlaperinteitä
Kesäjuhlat on tyypillisesti järjestetty alkukesästä, juhannuksen tienoilla. Juhlat ovat usein alkaneet puheilla sekä pastorin saarnalla, minkä jälkeen on ollut yhteislaulua sekä musiikki- ja tanssiesityksiä. Juhlajumalanpalvelus saatetaan myös järjestää erikseen kirkossa. Ohjelmaan kuuluvat myös Inkerin lipun salkoon nosto sekä kansallishymnin Nouse, Inkeri! veisaus.
Juhlissa on myös suomalaisesta ja ruotsalaisesta juhannusperinteestä tuttuja elementtejä, kuten juhannuskokon poltto ja Ruotsissa juhannussalon pystytys. Viron juhlissa on ollut myös lippukulkueita, joissa Inkerin lipun rinnalla liehuvat Suomen ja Viron liput.
Kesäjuhlat ovat kaikille avoimia tapahtumia, jotka tarjoavat myös paikallisille ja muille asiasta kiinnostuneille mahdollisuuden tutustua inkerinsuomalaiseen kulttuuriin.
Kesäjuhlilla on ollut tärkeä yhteisöllisyyttä vaaliva merkitys ja niiden voidaankin katsoa olevan eräänlainen Inkerin kansan yhtenäisyyden symboli. 1800-luvun lopussa juhlat kokosivat väkeä yhteen kaikista Inkerin seurakunnista ja kylistä. Perestroikan aikaan juhlat puolestaan tarjosivat tilaisuuden tavata ja seurustella tuttujen sekä sukulaisten kanssa vuosikymmenien erossaolon jälkeen. Vielä tänäkin päivänä juhlat kokoavat kerran vuodessa yhteen inkeriläisiä ympäri maailmaa.
Lähteet
Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.
Mattila, Anna. Pietarin alkuperäiskansan kulttuuri vaarassa kuolla vanhan sukupolven mukana. Yle 10.4.2015.
Miettinen, Helena. Mooses Putro mestari auran kurjesta. Tallinna: Inkerin Kulttuuriseura, 2015.
Pakkanen, Lea ja Pakkanen, Santeri. Se tapahtui meille: Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Helsinki: Gummerus, 2020.