Virheviesti

Deprecated function: The each() function is deprecated. This message will be suppressed on further calls funktiossa FieldCollectionItemEntity->fetchHostDetails() (rivi 422 tiedostossa /var/www/html/learning_platforms/project/web/sites/all/modules/contrib/field_collection/field_collection.module).

Runolaulu eli kalevalamittainen runous oli inkerinsuomalaisten, inkerikkojen, vatjalaisten, virolaisten, karjalaisten ja suomalaisten käyttämä suullisen runouden muoto. Samalla runomitalla esitettiin monia lajeja: kertovia runoja, myyttejä maailman alusta, huolilauluja, häärunoutta, loitsuja, kehtolauluja, sananlaskuja ja niin edelleen. Runous oli useimmiten laulettua. Aikana ennen kirjoitettua kulttuuria runomuotoinen laulu oli myös keino muistaa tärkeitä asioita.

Runolauluperinteen tallentaminen

Inkerin alueen runolaulussa näkyy vahvana ryhmien välinen vuorovaikutus. Monet runoteemat lainautuivat ryhmien välillä. Toisaalta kaikilla ryhmillä – vatjalaisilla, inkeroisilla ja inkerinsuomalaisilla – on myös aivan omanlaisiaan runokulttuurin piirteitä. Kaikilla ryhmillä laulu oli tallennusten aikaan 1800–1900-luvulla hyvin naisvaltaista – Inkerin nimeltä tunnetuista laulajista vain noin 5 % on miehiä. Erityisesti lyyrisen laulun eli tunnelmarunojen kirjo oli Inkerissä hyvin rikas.

1800-luvun ja Elias Lönnrotin – etenkin karjalaisen runolaulun pohjalta rakentaman Kalevalan – myötä runolaulusta tuli Suomessa kansallisen identiteetin kannalta keskeinen laji, jota myös tallennettiin suuret määrät. Modernisaatio oli jo etenkin Suomen tiheimmin asutetuilla alueilla työntänyt vanhaa lauluperinnettä pois käytöstä. Rikkaimmillaan runolaulu eli vielä Venäjän Karjalassa ja Inkerissä. Kalevalaan Inkerin laajasta runoperinteestä ehti lähinnä idea ja otteita Kullervon tarinaan. Suurin osa eri puolilta Inkeriä, Karjalaa ja Suomea tallennetusta runoaineistosta on julkaistu Suomen Kansan Vanhat Runot -kirjasarjassa, joka löytyy myös verkosta avoimena SKVR-tietokantana.

Kalevanpojan kosto -runon D.E.D. Europaeus kirjoitti muistiin kuudennella keruumatkallaan Tyrön tienoolla, vuonna 1853. SKS KRA, D.E.D. Europaeuksen kokoelma. CC BY 4.0
Avaa tästä

Helena hyvä emäntä
Paisto kaakun paimenelle,
Kiven siunasi sisähän,
Akaninen alla kuoren.
Paimen poika pikkarainen
Tek tuo luikun lehmän luusta,
Torven Torstikin jalasta;
Torahutti torvellaan,
Lumahutti luikullaan,
Soitti tuo suvet kokohon,
Karhut kalju kalliolle.
Istui siit kivoisen päälle,
Alko lounatta anoa,
Murkinaista muistutella.
Sitt hän kaivo kakkujah[an]:
Siell ol siikaa sisässä,
Akanoita alla kuoren.

Muun muassa tämän Kullervosta kertovan Kalevanpojan kosto -runon D.E.D. Europaeus kirjoitti muistiin kuudennella keruumatkallaan Tyrön tienoolla vuonna 1853.  Inkerinmaalle suuntautunut keruumatka vuonna 1853 alkoi Narvasta syyskuussa, päättyen marraskuussa niin ikään Narvaan. SKS KRA, D.E.D. Europaeuksen kokoelma. CC BY 4.0

Varhaisimmat tallentajat, kuten Lönnrot, D.E.D. Europaeus ja Henrik August Reinholm, halusivat vain tallentaa vanhoja runoja ennen niiden unohtumista. Ajateltiin, että runojen esittäjät olivat vain niiden muistissa säilyttäjiä, joten esittäjien nimiä saati heidän näkemyksiään runoista ei yleensä kirjoitettu muistiin. Inkerin vanhimmissa aineistoissa ei useinkaan ole tietoa siitä, mihin kansanryhmään esittäjä kuului. Niinpä tutkimuksessa on usein käsitelty inkerinsuomalaisten ja inkerikkojen runoja yhtenä kokonaisuutena.

Elias Lönnrotin kirjekokoelma 7. SKS KIA. CC BY 4.0
Avaa tästä

Korkeasti kunnioitettava Herra Tohtor!

       Onnellisesti olemme tulleet matkoil-
tamme takasin torstaina wiimois wiikolla.
Enemmin kuin luulimmekaan oli lauluja
Inkerin maalla ja eteläisissä pitäjissä
Wiipurin lääniä. Aikaa oli waan wähän
saaliin paljouden suhteen. Kalevalan lauluja
on monta ja aivan tärkeätä saatu, mutta
huutaavat muita vielä tarkemmin kerää-
mään. Suomettaren tulevassa numerossa on
tuleva lyhyt jo Inkeristä lähetetty matkaker-
[tomus, jossa on osaksi puhuttu saaduistamme
Kalevalan lauluistakin. - -]

David Emmanuel Daniel Europaeuksen kirje Elias Lönnrotille 16.10.1847. SKS:n arkisto. CC BY 4.0

Inkerinmaan runolauluperinne

Runolaululle ominaista on runsas alkusoinnun käyttö ja säkeistöttömyys. Laulut voivat olla lyhyitä tai pitkiä. Suulliselle laulukulttuurille on ominaista, että laulutekstit eivät välttämättä ole samalla tavalla kiinteitä kuin nykykulttuurin laulut. Samankin laulun voi esittää tilanteen mukaan lyhyenä tai pitkänä, tai sillä voi olla useita vaihtoehtoisia juonenkulkuja. Etenkin keskeiset rituaaliset laulut – kuten häärunot – saatettiin pyrkiä esittämään aina mahdollisimman samalla tavoin, mutta toisia lauluja voitiin muunnella ja improvisoida hyvinkin vapaasti. 
 
Tyypillisimmät ja vanhakantaisimmat runosävelmät ovat lyhyitä ja suppeita, mutta laulaja saattoi muunnella niitä laulaessaan. Jean Sibelius vaikuttui pohjoisinkeriläisen Larin Parasken laulamisesta. Hän ymmärsi, että runolaulu oli kuin jatkuvia muunnelmia tietystä musiikillisesta teemasta. Jos äänessä oli monta laulajaa, saattoi tämä muuntelu tuottaa hetkittäistä moniäänisyyttäkin. Etenkin Soikkolan inkeroisilla oli myös selkeämmin moniäänisiä, usein venäläisestä laulusta omaksuttuja sävelmiä.

Tallennusten aikaan Inkerinmaan laajin ja vanhakantaisin runonlauluperinne oli inkerikoilla, erityisesti Soikkolan ja Hevaan niemien sekä Pohjois-Inkerin Lempaalan ja Vaskelan seudun inkeroisilla. Heidän runonlauluperinteensä sisälsi laajan kirjon esimerkiksi vanhakantaisia kertovia runoja, rikasta lyriikkaa sekä hää- ja rituaalilauluja.

Runolaulun estetiikka oli hyvin erilainen kuin mihin runonkerääjät olivat tottuneet. Länsimaisen taidemusiikin ja kuorolaulun estetiikan omaksuneet runonkerääjät kuvasivat runolaulua usein epävireiseksi huutamiseksi. Laulajat itse puolestaan kertoivat, että kaunis ääni soi kuin kello, se kuului naapurikyliin asti. Käsitys laulun sointuvuudesta ja äänenlaadun kauneudesta oli erilainen. Keskeisiä laulamisen tilanteita olivat häät sekä vuotuiset kyläjuhlat, joita inkerikot kutsuivat praasnikoiksi. Niillä saatettiin laulaa monta päivää.

Inkeriläisessä runolaulussa sävelmät ja ihmisten itsensä hahmottamat laulun lajit olivat tilannesidonnaisia. Tiettyyn laulutilanteeseen – vaikkapa morsiamen kylvettämiseen ennen häitä, lapsen nukuttamiseen tai helluntaikokolle kulkemiseen – liittyi usein tietty sävelmä ja tiettyjä aloitusteemoja tai -runoja. Alun jälkeen samalla sävelmällä saatettiin esittää mitä moninaisimpia tilanteeseen assosioituvia runoja.

Inkerissä runonlaulu oli tallennusten aikaan selkeästi naisten laji. Heidän roolinsa oli suuri monissa keskeisissä laulutilanteissa, etenkin häissä ja vuotuisjuhlien rituaaleissa. Miehet omaksuivat kauppamatkoilla ja sotaväessä aikaisemmin uusimittaisia ja venäläisiä lauluja. Miehiltäkin on silti tallennettu monenlaisia runoja. Miesten repertuaareihin kuuluneet ajankohtaiset, itse sepitetyt, joskus naljailevat tai sopimattomat runot eivät kuitenkaan yleensä päätyneet runonkerääjien muistiinpanoihin. Miesten rooliin kuului myös soitinmusiikki sekä satujen ja tarinoiden kertominen.

Kansanrunoudentutkija Elsa Enäjärvi-Haavio kirjoittaa perinnettä muistiin vuonna 1936. Haastateltavana hänellä on inkerikko Anna Kivisoo. Kuva SKS KRA, Topografinen kuvakokoelma. CC BY 4.0
Kansanrunoudentutkija Elsa Enäjärvi-Haavio kirjoittaa perinnettä muistiin vuonna 1936. Haastateltavana hänellä on inkerikko Anna Kivisoo. Kuva SKS KRA, Topografinen kuvakokoelma. CC BY 4.0

Muut perinteen lajit

Runolaulu monine lajeineen ei ollut suinkaan ainoa suullisen perinteen laji. Yleisiä kertomusperinteen lajeja olivat esimerkiksi paikallistarinat, uskomustarinat, sadut, kaskut, syntykertomukset, legendat ja arvoitukset. 

Laulun lajeista rituaalisiin erotilanteisiin liittyvät vapaamittaiset itkuvirret olivat Inkerissä etenkin vatjalaisten ja inkerikkojen perinnettä, mutta paikoin myös inkerinsuomalaiset omaksuivat niitä. Itkut olivat naisten rituaalista surun ja erotilanteiden runoutta. Uudempia riimillisiä lauluja syntyi sekä suomalaisten rekilaulujen että venäläisten tsastuskojen pohjalta. Inkeriläinen, etenkin inkerinsuomalainen erikoisuus, ovat näiden pohjalta kehittyneet riimilliset tanssilaulut röntyskät.

1800–1900-luvun perinteentallennusten aikaan virret ja hengelliset laulut olivat monille inkerinsuomalaisille maallisia lauluja tärkeämpiä. 1800-luvun lopulle tultaessa huulille nousivat myös monenlaiset kuorolaulut, isänmaalliset suomalaiset laulut sekä inkeriläisten säveltäjien kuten Mooses Putron tekemät laulut.

Lue iloisesta laulumatkasta Tallinnaan vuonna 1937, jossa runonlauluperinnettä tallennettiin arkistoitavaksi. Pääset kuuntelemaan myös itse nauhoituksia!

Lähteet

Asplund, Anneli. Kansanlauluja Inkerinmaalta. Helsinki: SKS, 1992.

Harvilahti, Lauri. Kertovan runon keinot. Inkeriläisen runoepiikan tuottamisesta. Helsinki: SKS, 1992.

Jegrow, Sirpa. Inkerinmaalainen röntyskä elää kylissä ja tuvissa. Ylen Elävä arkisto, 21.01.2013 (päivitetty 10.10.2019).

Kallio, Kati. Laulamisen tapoja: esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013.

Kuusi, Matti. Maria Luukan laulut ja loitsut. Tutkimus läntisimmän Inkerin suomalaisperinteestä. Helsinki: SKS, 1983.

Nenola, Aili. Inkerin itkuvirret. Ingrian Laments. Helsinki: SKS, 2002.

Timonen, Senni. Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: SKS, 2004.

SKS. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. D.E.D. Europaeuksen VI keruumatkan muistiinpanoja Keski-ja Länsi-Inkeristä 1853.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Topografinen kuvakokoelma.

SKVR. Kalevanpojan kosto. IV1, 518. D. E. D. Europaeus. III 3. 69. 1853.