Ella Ojala

Ella Ojala (o.s. Makara) on inkerinsuomalaistaustainen kirjailija. Hänen tuotantoonsa kuuluu kolme romaania Pitkä kotimatka (1988), Suomi näkyy (1990) ja Ensimmäinen kevät (1994). Teosten päähenkilö on inkerinsuomalainen tyttö Elisa. Vaikka teokset on nimetty romaaneiksi, niiden takakansiteksteissä todetaan, että kirjailija Ella Ojala on ”kirjassa kuvatun perheen tytär Elisa” ja kirjan tapahtumat perustuvat hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa.

Ojalan kirjojen keskiössä on lapsen näkökulma. Ne kertovat lapsen kokemuksista sekä kasvusta aikuiseksi karkotusten, sodan ja toistuvien muuttojen pyörteessä. Makaran perheeseen  kuuluivat isä, äiti, pikkuveli sekä pieni serkku, josta perhe huolehti lapsen omien vanhempien kuoltua. Ella Ojala on julkaissut myös valokuvateoksen Pelastunut albumi (1991). Siinä hän kertoo perheensä ja sukunsa jäsenten kohtaloista Neuvostoliitossa perhe- ja sukuvalokuvien kautta.

Karkotukseen ja takaisin

Pitkä kotimatka – ensimmäinen Ella Ojalan romaaneista alkaa kuvauksella hänen perheensä karkotuksesta kotoaan Pohjois-Inkerin Lempaalasta Ella-Elisan ollessa vielä pieni lapsi. Perhe viedään sisä-Venäjälle Vologodskajan lääniin, jossa perheen isä työskentelee syrjäisessä kolhoosissa työnjohtajana ja äiti mehiläistenhoitajana. He päättävät kuitenkin lähteä omin luvin syksyn tullessa takaisin Inkeriin. Siellä perhe asettuu Krasnoje Selon alueelle, Hyttilän kylän kolhoosiin töihin. Ja talo hankitaan läheisestä venäläisestä Russko-Vyisozkojen eli Vennäin-Vuissakan kylästä. Perheeseen ostetaan vielä Kukka-niminen lehmä.

Ella Ojala kuvaa kirjoissaan äitinsä erityisen taitavaksi, nokkelaksi ja kauniiksi ihmiseksi. Äiti puhuu suomen lisäksi sujuvaa venäjää, ja muun muassa kielitaidon avulla perheen asiat järjestyvät ihmeen hyvin kaaoksen keskellä. Isänsä hän sen sijaan kuvaa ajoittain viinaan meneväksi, uskottomaksi, joskus väkivaltaiseksikin mieheksi, joka kuitenkin ihailee sekä joskus myös kadehtii etevää vaimoaan.

Vennäin-Vuissakassa perhe alkaa hiljalleen vaurastua, kun äiti käy myymässä Kukka-lehmän maidosta tekemäänsä rahkaa Leningradissa. Ella-Elisa aloittaa koulunkäynnin venäläisessä koulussa. Aluksi hän ei osaa venäjän kieltä lainkaan, mutta oppii sen lopulta nopeasti. Koulussa häntä haukutaan ”tšuhnaksi” ja kiusataan. Lahjakkaana oppilaana hän pian on jo luokkansa priimus, joka lausuu koulun juhlissa Aleksandr Puškinin runoja ja ansaitsee Leninin ja Stalinin kuvilla koristetun kunniakirjan. Koulutovereilleen Ella-Elisa yrittää selittää, ettei ole suomalainen vaan inkeriläinen (Ojala 1988, 113–114.):

[h]än kertoi, ettei olekaan aivan oikea suomalaistyttö vaan ingermanlanka. ’Ingermanlanka!’ huusivat koulutoverit: ’Mikä se sellainen on?’ Ja sitten Elisa keksi hienon kertomuksen ammoisina aikoina Ingermanlandiaan muuttaneista esi-isistään. ’Ingermanlandia? Missä se on?’ moni kysyi. ’Se on Ingermanlandiassa’, Elisa selitti. Ja yhtäkkiä hänestä itsestäänkin tuntui, että sellainen maa oli todella jossakin. Ehkä se oli hänen synnyinseudullaan. Sinnehän ei päässyt enää yksikään siviili. ’Katsokaa kartasta’, Elisa vain sanoi koulutovereilleen. Tiesihän hän, ettei kartassa mitään Ingermanlandiaa ollut. Kartassa oli vain ’CCCP’. Etsikööt sieltä.

Sota ja saksalaiset Inkerissä

Toisen maailmansodan aikana Saksan armeijan lähestyessä Leningradia perhe jää saksalaisten miehittämälle alueelle monien muiden paetessa Leningradia kohti. Perheen kotitalo Vennäin-Vuissakalla palaa sodassa, mutta perhe ymmärtää, että heidän kohtalonsa olisi ollut surkeampi saksalaisten piirittämässä Leningradissa.

Ella-Elisa perheineen sekä muut saksalaisten miehittämälle alueelle jäävät inkerinsuomalaiset totuttelevat elämään saksalaisten kanssa. He saavat saksalaisilta ruokaa ja antavat näille vastineeksi maitoa, kunnes lehmä lopulta lakkaa lypsämästä ruuan puutteen vuoksi. Ensimmäinen talvi saksalaisten miehittämässä Inkerissä on ankara ja ruokaa on vähän (Ojala 1988, 225.):

– Kuule Elisa lapsein, Kati tuli hiljaisen tyttärensä luokse ja silitti hänen tukkaa. – Mie ajattelin, että mitä sie sanoisit, jos lähtisit Vennäin-Vuissakalle – leipää pyytämään.
– Pyytämään? Tarkoitat sie jotta kerjäämään? Elisa sanoi. Hän uskoi vajoavansa siinä paikassa maan alle: hän sentään osasi kolmea kieltä! Mikä se sellainen kerjäläistyttö olisi? Ei. Hän kuolisi mieluummin.

14-vuotias Ella-Elisa joutuu saksalaisten työpalveluun, puhdistamaan käsin luoteja. Pian hänen hyvä saksan kielen taitonsa kuitenkin huomataan ja hän pääsee työskentelemään saksalaisten upseerien tulkkina – osaahan hän saksan lisäksi myös venäjän ja suomen kielet. Sitten saksalaiset lähtevät pois ja Inkerin siviiliväestöä aletaan evakuoida Viroon ja sieltä Suomeen.

Muutto Suomeen

Ella Ojalan toinen romaani Suomi näkyy alkaa junamatkan kuvauksella Inkeristä Viroon, Kloogan leirille. Lokakuun viimeisenä päivänä 1943 perhe lähtee laivalla kohti Suomea ja Turkua (Ojala 1990, 23.):

– Siellä näkkyy jo jottain.
– Siel häämöttää Suomi.
– Voi, noinko pien se onkin?
– Herra Jumala!
– Taivas, miten ne soppiit sinne?
– Ja vievät vielä meidätkin.
– Oisiit jättäneet Inkeriin. Eihän tuollaseel kalliool kukkaan elä.
– Siel ei näy muuta ko kivvii kiven piäl. Mis hyö tätä leipää kasvattaat?
– Herra Jumala, vaivaiskoivuloi ja käkkärämäntyy! joku melkein ulisi.

Perhe saa asumuksen – pienen mökin Karjalan Kannakselta – vain lyhyen matkan päässä Pohjois-Inkerissä sijainneesta Lempaalaan kotikylästä. Lapset pääsevät vihdoin myös jatkamaan koulunkäyntiään. Jatkosodan lopun lähestyessä keväällä 1944 perhe kuitenkin evakuoidaan muiden siviilien mukana Karjalasta Keski-Suomeen Pihlajavedelle.

Rauhan tulo

Perhe ottaa tiedon Suomen ja Neuvostoliiton solmimasta rauhasta vastaan pelonsekaisin tuntein. Epäselvää on, mitä rauhan ehdoissa sanotaan Suomessa olevista Neuvostoliiton kansalaisista, kuten kaikista Suomeen evakuoiduista inkerinsuomalaisista. Epävarmaa on myös Suomen itsenäisyyden kohtalo jatkosodan häviön myötä. Ella Ojala kuvaa teoksessaan Suomi näkyy hetkeä, jolloin kuuli radiosta rauhasta (Ojala 1990, 126–127):

Elisa kuunteli muutaman lauseen lisää ja lähti sitten juoksemaan äitiään vastaan. Enempää ei ollut tarpeen kuunnella: Mannerheim oli ladellut joukon ehtoja, joita Suomen tuli noudattaa. Sitä, oliko niiden joukossa pakko luovuttaa Neuvostoliiton kansalaiset takaisin, ei Elisa aivan varmasti kuullut, mutta kyllä Neuvostoliitto heitä tulisi vaatimaan, sen hänkin tajusi. Elisa juoksi sydän hakaten: hän näki heidät jo vankivaunussa matkalla kohti Neuvostoliittoa.

Neuvostoliiton valvontakomissio asettuu Helsinkiin hotelli Torniin valvomaan rauhanehtojen toteutusta. Pian alkavat myös Pihlajavedellä huhut kiertää, että Suomeen evakuoidut inkeriläiset orpolapset palautetaan Neuvostoliittoon. Jotkut inkerinsuomalaiset päätyvätkin palaamaan vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon, kun heille luvataan pääsyä kotiin. Huhuja kiertää myös inkeriläisten katoamisista. Jotkut taas matkustavat Ruotsiin. Ella-Elisan perhe päättää kuitenkin jäädä Suomeen, mutta pelko ja epävarmuus eivät jätä heitä rauhaan.

Ella-Elisa pääsee ripillle syksyllä 1944. Hän haaveilee myös oppikouluun pääsystä, mutta vanhempien mielestä hänen on parempi mennä töihin. Hän saakin pian paikan osuuskaupan myyjänä. Ojalan viimeinen romaani Ensimmäinen kevät kuvaa Elisan nuoruutta ja itsenäistymista Suomessa.

Lähteet