Juhani Konkka oli inkerisuomalainen kirjailija ja venäjänkielisen kirjallisuuden suomentaja, joka työskenteli myös toimittajana ja kustannusvirkailijana. Konkka syntyi Toksovassa Pohjois-Inkerissä vuonna 1904 ja siirtyi Suomeen vuonna 1919.
Kirjallinen työ
Juhani Konkkaa on pidetty yhtenä keskeisistä inkerinsuomalaistaustaisista kirjailijoista. Hänen teoksissaan käsitellään Inkerin ja inkerinsuomalaisten suhdetta yhtäältä Suomeen ja toisaalta Venäjään. Konkka kirjoitti sekä avoimesti omaelämäkerrallisia muistelmateoksia että fiktiivisiä teoksia. Hänen elämänkokemuksensa olivat kuitenkin hänen kirjallisuutensa keskeistä materiaalia.
Juhani Konkan kirjallinen tuotanto alkoi 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Tällöin hän julkaisi Urho Torikan nimellä romaanit Me sankarit: Kuvaus Karjalan retkeltä (1929), joka kuvasi Aunuksen sotaretkeä, sekä Punainen myrsky: Romaani Inkerinmaalta (1931), jonka tapahtumat sijoittuivat Venäjän vallankumousten jälkeisiin aikoihin Inkerissä. Konkan teoksista hänen muistelmateoksensa Kahden maailman rajalla (1939) sekä sen pohjalta laadittu uudempi, laajennettu versio Pietarin valot (1958) kytkeytyvät suorimmin hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Ne käsittelevät Konkan lapsuutta ja nuoruutta Inkerissä, vallankumouksen aikaa ja seurauksia, sekä hänen siirtymistään Suomeen 1910- ja 1920-lukujen vaihteessa.
Kaikkiaan Konkka julkaisi yli 20 kirjallista teosta – pääasiassa romaaneja, näytelmiä ja muistelmateoksia. Juhani Konkka työskenteli myös venäläisen kirjallisuuden suomentajana ja tästä työstä hänet kenties parhaiten edelleen tunnetaan.
Lapsuus ja nuoruus Inkerissä
Juhani Konkka syntyi Toksovan seurakunnassa vuonna 1904 Katri ja Simo Konkan talonpoikaisperheeseen. Toksova sijaitsee Pietarista noin 30 kilometria pohjoiseen ja muistelmateoksissaan Konkka kertoo, kuinka kaupunki kiehtoi häntä lapsesta lähtien. Se edusti suurta ja jännittävää, vaarallistakin maailmaa ja oli kiehtova vastakohta kotikylälle ja turvalliselle talonpoikaiselle elämälle.
Muistelmateoksessaan Pietarin valot Juhani Konkka kuvaa äitiään kodin piiriin sijoittuvana hahmona (Konkka 1958, 18):
Koti, lapset ja omaiset – siinä koko äidin maailma. Pitkiä vierailumatkoja hän ei tehnyt, ja Pietariinkin isä sai hänet lähtemään välttämättömille ostoksille korkeintaan kerran viidessä vuodessa. – Enhän minä sinne, hän sanoi, – siellä on niin paljon hälinää ja kolinaa, että ihan menevät korvat lukkoon, ei minua se linna houkuttele puoleensa. Ja jätä sinäkin, Junu, hän kääntyi minun puoleeni, – kiipeileminen koivuun ja tiiraileminen niihin linnan valoihin. Ei niiden valojen ympärillä liehu muuta kuin pahuus ja huoruus.
Isänsä Juhani Konkka kuvaa sen sijaan edelläkävijäksi ja kylän luottohahmoksi, jolle sivistys ja itsensä kehittäminen oli tärkeää. Uskonnottomana vapaa-ajattelijana isä tukeutui rationaaliseen maailmankuvaan ja halusi kasvattaa poikansakin vapaan kasvatuksen oppien mukaan. Itseään Juhani Konkka kuvaa älykkääksi, itsetietoiseksi, uteliaaksi ja samaan aikaan kurittomaksi lapseksi, jonka koulumenestyksessä ja kuuliaisuudessa oli toivomisen varaa.
Siirtyminen Suomeen ja osallistuminen Inkerin kansannousuun
Konkan perhe siirtyi pakolaisina Suomeen sen jälkeen, kun perheen isä oli vangittu lokakuun vallankumouksen jälkeen ja hänen oli onnistunut karata. Suomessa 15-vuotias Juhani Konkka ilmoittautui sotasankariunelmiensa siivittämänä niin kutsuttuun Pohjois-Inkerin rykmenttiin ja osallistui inkeriläisten kansannousuun. Rykmentti taisteli Venäjän sisällissodassa valkoisten rinnalla ja piti vuoteen 1920 hallussaan pientä Kirjasalon aluetta Pohjois-Inkerissä.
Muistelmateoksessaan Kahden maailman rajalla Juhani Konkka käsittelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Inkerissä sekä lapsellisia unelmiaan sotasankaruudesta. Hän kuvaa nuorta itseään kriittisesti mutta lempeästi. Teoksen nuori Konkka uskoo, että Inkeri tulee vapautumaan kommunisteilta Suomen avun ja hänen omien sotaponnistelujensa tuloksena. Sodan karu todellisuus kuitenkin romuttaa hänen kuvitelmansa (Konkka 1939, 262):
Katselin haavoittuneita hyvin vakavana. Vasta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni, näin edessäni osan sodan varsinaista todellisuutta. Tähän asti en milloinkaan ajatellut, että sotaan kuuluvat myös haavat, kalpeat kasvot, tuskaiset valitukset ja veriset siteet. Olin nähnyt sodan mielikuvituksessani ylevänä, jalona kamppailuna, jossa urheat sankarit hyökkäävät eteenpäin miekka tai pistooli kädessä, sotalipun hulmutessa ja eläköön-huutojen kaikuessa.
Epäonnistuneiden hyökkäysten ja rykmentin perääntymisen jälkeen Juhani Konkka siirtyi muun perheensä luokse Suomen puolelle Rautuun, Karjalankannakselle. Siellä hän työskenteli isänsä kanssa sekalaisissa töissä. Vuonna 1920 Tarton rauhan jälkeen Konkan perhe päätti palata takaisin Inkeriin. 17-vuotias Juhani Konkka jäi kuitenkin Suomeen, koska hän pelkäsi rangaistusta osallistuttuaan inkeriläisten kansannousuun ja taisteltuaan puna-armeijan vastapuolella.
Teoksessa Kahden maailman rajalla nuoren Konkan päätös jäädä Suomeen merkitsee eroa lapsuuden perheestä ja kasvua lapsesta aikuiseksi. Inkerinmaa ja Venäjä jäävät Konkan lapsuuden ja menneisyyden maailmoiksi. Suhteensa niihin Konkka kuvaa ylirajaiseksi ja häilyväksi (Konkka 1939, 358):
Minä horjuin kahden maailman, Suomen ja Venäjän, lännen ja idän välillä, ja sellaisena horjuvana jäin seisomaan rajan tälle puolelle, kunnes sitten vähitellen, vuosien mittaan opin ymmärtämään, että päätökseni jäädä oli ollut oikea.
Heimosota
Erottuaan lapsuuden perheestään Konkka kiersi Suomea etsien itselleen töitä. Romaanin Kulkurin kesä (1943) on sanottu pohjaavan Konkan kokemuksille 1920-luvun alusta. Kepeydestä huolimatta romaanissa kerrotaan myös Inkeristä ja Itä-Karjalasta tulleiden pakolaisten kohtaamista ennakkoluuloista ja syrjinnästä Suomessa.
Vuoden 1921 lopulla Konkka pestautui vapaaehtoiseksi niin kutsuttuun Itä-Karjalan kansannousuun. Junassa matkalla rintamalle Juhani Konkka kirjoitti päiväkirjaansa. Hän kirjasi muistiin karjalaisten sotilaiden kanssa käymäänsä keskustelua ennen rintamalle pääsyä 12.12.1921:
Sanoin että auttaisin Karjalaa ja karjalaisia tuntuvamminkin, jos voisin, mutta tällä kertaa en voi muuta tarjoita Karjalan hyväksi, kuin kaksi seitsemäntoistavuotiasta kättä.
Konkka haavoittui pian taisteluiden alettua ja joutui sairaalaan hoidettavaksi melkein vuodeksi. Konkan romaanin Kulkurin kahleet (1945) on sanottu ammentavan hänen kokemuksistaan Itä-Karjalan sotaretkeltä ja ajasta sotasairaalassa.
Konkka on käsitellyt Itä-Karjalan kansannousua sekä heimoaatetta kriittisessä valossa myös Urho Torikan nimellä kirjoittamassaan romaanissa Me sankarit. Teoksen päähenkilö 17-vuotias Reino Kivekäs muistuttaa kirkasotsaisessa idealistisuudessaan sitä, miten Konkka kuvaa nuorta itseään myös muistelmissaan Kahden maailman rajalla. Sodan todellisuus murtaa teoksissa niin Konkan kuin Kivekkään idealistisuuden.
Opiskelu ja poliittinen elämä
Toivuttuaan haavoittumisestaan Itä-Karjalan kansannousussa Juhani Konkka pääsi jatkamaan koulunkäyntiään usean vuoden tauon jälkeen. Hän aloitti opintonsa Impilahdella Itä-Karjalan kansanopistossa, minkä jälkeen Konkka hyväksyttiin opiskelijaksi kansakoulunopettajia kouluttavaan Sortavalan seminaariin. Konkan kiinnostus suuntautui ennen kaikkea valtio-opillisen, yhteiskunnallisen ja oikeustieteellisen kirjallisuuden opiskeluun. Seminaarin säännöt, kuri ja hierarkkisuus eivät kuitenkaan kannustaneet opiskelijoita kriittiseen itse-opiskeluun tai -tutkiskeluun, mikä johti Konkan ja seminaarin opettajien välien tulehtumiseen.
Keväällä 1925 hän päätti erota seminaarista ja haki sanomalehtilinjalle vastaperustettuun Kansalaiskorkeakouluun. Koulun tarkoituksena oli tarjota oppikoulun käymättömille henkilöille mahdollisuus korkeakouluopintoihin. Konkka muuttikin Helsinkiin syksyllä 1925 opintojen perässä. Hän käytti opistovuosiensa kokemuksia materiaalina romaanissaan Kulkurin koulut (1946).
Valmistumisensa jälkeen Juhani Konkka työskenteli useissa lehdissä ja kirjoitti romaaneita Urho Torikan nimellä. Torikan nimellä kirjoitettu romaani Me sankarit kuvasi kriittisesti heimosotia ja suomalaisia vapaaehtoisia. Se otettiin positiivisesti vastaan sosiaalidemokraattisissa piireissä, mutta oikeiston sekä heimopiirien suhtautuminen teokseen oli kriittisempi.
Konkan kiinnostus heimopolitiikkaan oli alkanut seminaarissa ja jatkui myös sen jälkeen. Hän toivoi, että Inkerin ja Itä-Karjalan alueet voisivat itsenäistyä tai olla autonomisia Neuvostoliiton sisällä. Hän uskoi, että Suomeen tulleiden pakolaisten tehtävä oli valmistautua Inkerin ja Itä-Karjalan uudelleenrakennukseen, ja että paluu kotiseuduille vielä koittaisi. 1930-luvun kuluessa Konkka alkoi kannattaa ajatusta sosialistisesta Suur-Suomesta.
Oikeiston radikalisoituminen ja Lapuan liikkeen nousu 1930-luvun alussa huolestuttivat Konkkaa, mutta hän koki uhkaksi myös kommunismin. Ratkaisuksi yhteiskunnalliseen polarisoitumiseen ja radikalisoitumisen ehkäisemiseksi hän näki Kansalaiskorkeakoulun rehtori Yrjö Ruudun kanssa jakamansa aatteen – valtiososialismin. Konkka kuitenkin alkoi kuvata aatetta kansallissosialismi-nimellä, joten sekä Yrjö Ruutua että Juhani Konkkaa alettiin pitää Hitlerin ja Saksan kansallissosialismin kannattajina. Konkka yritti kieltää yhteyden natseihin ja kytki oman kansallissosialisminsa Ruudun aiemmin kehittämään valtiososialismin aatteeseen. Yrjö Ruutu puolestaan näki oman suomalaisen kansallissosialisminsa asettuvan poliittisella kentällä keskustan ja vasemmiston väliin, ei äärioikeistoon, kuten Natsi-Saksassa.
Vuonna 1932 Juhani Konkka ja Yrjö Ruutu olivat mukana perustamassa Suomen Kansallissosialistinen Liitto -nimistä puoluetta. Ruudusta tuli puolueen ensimmäinen puheenjohtaja ja Konkka toimi puoluesihteerinä vuosina 1933–1934. Lisäksi Juhani Konkka oli puolueen lehden Kansallissosialistin päätoimittaja. Liikkeeseen suhtauduttiin kuitenkin kriittisesti sekä oikeiston että vasemmiston puolelta. Oikeistoa epäilytti liikkeen sosialisointivaatimukset ja sen kansallissosialismi leimattiin vasemmistolaiseksi. Sosiaalidemokraatit taas yhdistivät liikkeen Hitlerin Natsi-Saksan kansallissosialismiin. Liike oli myös sisäisesti hyvin erimielinen. Juhani Konkka jätti liikkeen vuonna 1934 useiden ristiriitojen jälkeen.
Myöhempi elämä
Jätettyään politiikan Konkka jatkoi kaunokirjallisten teosten kirjoittamista, työskenteli WSOY:n kustannusvirkailijana kahteen otteeseen ja toimi venäjänkielisen kirjallisuuden kääntäjänä vuodesta 1939 alkaen. Hän oli tuottelias kääntäjä ja suomensikin yli sata teosta, alkaen tunnetuimmista venäläisen kirjallisuuden klassikoista.
Juhani Konkka oli kolme kertaa naimisissa ja sai neljä lasta. Konkan tytär on palkittu kirjailija Anita Konkka, joka on niin ikään käsitellyt teoksissaan inkerinsuomalaisten kohtaloita. Teoksessaan Johanneksen tunnustukset (1995) Anita Konkka kuvaa isäänsä ja isäsuhdettaan negatiivisia kokemuksiaan siloittelematta.
Matkat Inkerinmaalle lapsuuden perheen luo
Inkerinmaalle palanneen perheensä kohtalosta Juhani Konkka kirjoittaa muun muassa muistelmateoksessaan Pietarin valot. Siinä hän kuvaa kahta Inkerinmaalle tekemäänsä matkaa Suomeen siirtymisen jälkeen.
Ensimmäinen matka tapahtui kolme vuotta sen jälkeen, kun Juhani Konkka oli joutunut eroamaan perheestään vuonna 1923. Tällöin Juhani Konkka ylitti Suomen ja Neuvostoliiton rajan salaa. Konkan perhe eli tuolloin Inkerissä köyhänä ja viljelymaansa menettäneenä. Hänen äitinsä oli sairastunut ja isä vangittu useita kertoja. Isä oli myös kääntynyt kristityksi ja hylännyt vapaa-ajattelunsa. Konkka kertoo myös, että osa hänen sisaruksistaan oli kommunisteja ja he suhtautuivat Konkkaan ja hänen vierailuunsa epäillen. Konkka kuvaa olleensa järkyttynyt muutoksesta, mutta ymmärtää omien kokemustensa kautta myös sisaruksiaan (Konkka 1958, 334):
Katsellessani Eeroa minusta vaikutti siltä kuin olisin tarkkaillut itseäni, mutta seitsemän vuotta nuorempana. Rakenteeltamme ja kasvojemme piirteiltä olimme jokseenkin samanlaiset, ainoastaan Eeron kulmakarvat eivät yhtyneet nenän juuressa niinkuin minun. Peräti tuttua oli minulle tuo kiivailukin. Itse kuljeskelin kolmetoistavuotiaana täällä kotiseudulla vaaliagitaattorina ja puhuin kaikkein tulisimmin bolsevikkien listaa vastaan. Minulla oli silloin syvä vakaumus, että esiinnyin oikean asian puolesta, Eerolla oli nyt oma vakaumuksensa.
Konkan lapsuuden perhe karkotettiin Siperiaan vuonna 1930. Juhani Konkan kotiväelleen Neuvostoliittoon lähettämistä kirjeistä on säilynyt kopioita vuosilta 1930–1932. Kirjeissä hän kuvailee elämäänsä Suomessa ja alkavaa uraansa kirjailijana. Niistä kuvastuu myös huoli rajan taakse jääneestä perheestä, sillä vastauksia kirjeisiin ei kuulu. 20.12.1930 Konkka kirjoittaa seuraavaa (SKS 835:72:1):
Rakas Kotiväki.
Olen kirjoittanut teille useampia kirjeitä, mutta luulen, ettei niistä yksikään ole saapunut perille, koska ette ole mitään vastanneet.
En tiedä teistä mitään, oletteko terveinä ja elossa. - -
Minä toivon, että te – isä ja äiti – eläisitte vielä kauan. Ehkä tekin saatte nähdä parempia ja huolettomia päiviä.
Ensimmäisestä karkotuspaikasta isä Simo Konkka siirrettiin vielä Jakutiaan, jossa hän myöhemmin kuoli. Katri-äiti ja pienet sisaret olivat sen sijaan päässeet pois Siperiasta muutaman vuoden kuluttua, mutta pääsy takaisin kotikylään oli kuitenkin mahdotonta.
Toinen Juhani Konkan Pietarin valot -muistelmateoksessa kuvaamista Inkerin matkoista tapahtui vuonna 1958. Tällöin hän saapui Neuvostoliittoon kirjailijaryhmän mukana – kutsuttuna vieraana. Toksovasta Konkka löytää muuttuneen paikan, josta lapsuuden kotikylän merkit ovat melkein kadonneet (Konkka 1958, 354–355):
Hyvästelimme ja nousimme autoon. Käskin ajaa takaisin Leningradiin. Ei maksanut vaivaa poiketa enää minnekään. Ainoatakaan poikavuosieni tuttua en tapaisi etsimälläkään. Ei ollut ketään. Ei ollut olemassa enää koko Inkerin suomalaista kansaa. Viimeiset neljäkymmentä vuotta olivat tehneet siitä lopun. - -
Paluumatkalla en enää katsellut autosta vasemmalle enkä oikealle. Autio seutu vilahteli ohi, minun puoleksi ummistettujen silmieni editse vilistivät muistikuvat toinen toisensa jälkeen: lapsuuden ja poikavuosien tapahtumat, tutut ja rakkaat henkilöt. Joita en enää milloinkaan tulisi näkemään.
Lähteet
Jänis, Marja. Juhani Konkka (1904–1970) s. 473–476 teoksessa Suomennoskirjallisuuden historia 2. Riikonen, H. K., Kovala, Urpo, Kujamäki, Pekka ja Paloposki, Outi (toim.). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.
Konkka, Anita. Johanneksen tunnustukset. Helsinki: Tammi, 1995.
Konkka, Juhani. Kahden maailman rajalla. Porvoo: WSOY, 1939.
Konkka, Juhani. Kulkurin kahleet. Porvoo: WSOY, 1945.
Konkka, Juhani. Kulkurin kesä. Porvoo: WSOY, 1943.
Konkka, Juhani. Kulkurin koulut. Porvoo: WSOY, 1946.
Konkka, Juhani (nimellä Urho Torikka). Me sankarit: Kuvaus Karjalan retkeltä. Helsinki: Kansanvalta, 1929.
Konkka, Juhani. Pietarin valot. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1958.
Konkka, Juhani (nimellä Urho Torikka). Punainen myrsky: Romaani Inkerinmaalta. Helsinki: Otava, 1931.
Konkka, Juhani. Juhani Konkka s. 253–258, teoksessa Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon: suomalaisten kirjailijain elämäkertoja. Pekkanen, Toivo ja Rauanheimo, Reino (toim.). Porvoo: WSOY, 1947.
Koskela, Lasse. Konkka, Juhani (1904–1970). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997.
Lassila, Pertti. Keisarin kankurit ja muita kirjoituksia kirjoista ja kirjailijoista. Helsinki: Yliopistopaino, 2002.
Linna, Matti. Kirjailija ja kansallinen sosialisti: Juhani Konkka poliittisena toimijana Yrjö Ruudun aatteiden pohjalle syntyneissä käytännön hankkeissa vuosina 1927–1934. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2014.
Savolainen, Ulla. Lapsuuden loppu ja Inkerinmaa Juhani Konkan muistelmateoksissa. Kasvu, ylirajaisuus ja kahden nykyisyyden muisti. Elore vol 25, 2/2018.
Sihvo, Hannes. Inkerinmaata ja inkeriläisiä kirjallisuudessa s. 319–342, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Juhani Konkan arkisto.