Inkerinmaalla Venjoen seurakunnassa Lippusin kylässä, Juhana ja Helena Tatin perheeseen syntyi kesäkuussa 1938 tytär Lilja. Perheellä oli oma pieni maatila, jolla se tuli toimeen. Maatalouden kollektivisoinnin myötä neuvostoviranomaiset pakottivat perheen luovuttamaan tiluksensa ja karjan kolhoosille, minkä jälkeen perhe joutui jättämään lopullisesti myös kotinsa.
Elämä ennen paluumuuttoa
Liljan ollessa vain 3-vuotias joutui hän perheineen jättämän Lippusin kylän, jonka saksalaiset valtasivat sotarintaman edettyä Inkerinmaalle syyskuussa 1941. Perheen kotitalo paloi hyökkäyksessä ja pian tämän jälkeen Tatin perhe pakeni jalkaisin Narvan kautta Viroon. Yhdessä heidän kanssaan pakenivat myös Liljan isänäiti Maria ja Helena-äidin sisarukset perheineen. Virosta he siirtyivät Suomeen Inkerin väestösiirron alettua maaliskuussa 1943. Karanteenileirillä Tampereella pienellä Liljalla todettiin kurkkumätä, mutta sairaalajakson aikana hän toipui onneksi hyvin.
Aikaan mahtui myös iloisempia muistoja. Muun muassa ensimmäinen joulu Suomessa on jäänyt Liljalle mieleen sen johdosta, että tuolloin hän koki ensi kohtaamisensa joulupukin kanssa.
Välirauhan jälkeen Lilja Tatti vanhempineen palasi Neuvostoliittoon. Helena-äidin sisarukset perheineen puolestaan pakenivat Suomesta Ruotsiin. Toisin kuin Neuvostoliittoon palanneelle Tatin perheelle – kuten kaikille muillekin inkeriläisille – oli luvattu, he eivät päässeet takaisin kotiseudulle Inkeriin. Heidät sijoitettiin Kalinin alueelle (nykyisin Tverin alue), joka sijaitsee Pietarista satoja kilometrejä kaakkoon.
Useamman vuoden, pakkosiirtojen sekä eri asuinpaikkojen kautta Lilja Tatti perheineen pääsi 1940-luvun lopulla asettumaan Neuvosto-Karjalaan, Petroskoihin. 1950-luvulla päätettyään peruskoulun ja valmistuttuaan ensin ylioppilaaksi, hän jatkoi kouluttautumista Petroskoin lääketieteellisessä opistossa välskäriksi. Myöhemmin Lilja Tatti jatkoi opintojaan Petroskoin yliopistossa ihotautilääkäriksi asti. Hän teki pitkän työuran Petroskoin lääketieteellisessä opistossa, niin lääkärinä kuin lääketieteen opettajanakin.
Yhteydet Suomeen
Ensikosketuksensa Suomeen Lilja Tatti sai jo varhain lapsuudessaan, kun perhe oli siirtoväkenä Lempäälässä ja Kuljussa vuosina 1943–1944. Toisen kerran hän kävi Suomessa yliopisto-opintojensa aikanaan vuonna 1964. Neuvostokansalaiset eivät tavallisesti päässeet vapaasti matkustamaan maan rajojen ulkopuolelle, vaan tähän vaadittiin viranomaisilta lupa. Lilja Tatille tilaisuus matkustaa Suomeen järjestyikin yllättävällä tavalla, kun Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu lähestyi häntä. Lilja Tattia pyydettiin toimimaan Petroskoin yliopiston rehtorin tulkkina, tämän Suomen matkalla. Lilja Tatti epäröi, riittäisikö hänen suomenkielen taitonsa tulkin tehtävissä toimimiseen, mutta lopulta hän suostui toimimaan rehtorin avustajana.
Lilja Tatti ilmoitti matkasta Suomeen myös jatkosodan aikana Ruotsiin paenneille sukulaisilleen. Anna-täti ja Liljan kaksi serkkua tulivatkin tapaamaan häntä sekä Helsinkiin että Turkuun. He olivat olleet tiiviissä kirjeenvaihdossa perheen eroamisen jälkeen, ja sukulaiset olivat jopa käyneet vierailuilla Leningradissa vuodesta 1959 alkaen. Tällä kertaa Suomessa tavatessaan heillä oli – Lilja Tatin tietämättä – mielessä kuitenkin jotain muuta:
He olivat sopineet, että tekevät kaiken, jotta voisivat saada minut loikkaamaan Ruotsiin. Laivalla vaan Ruotsiin. Turussakin kun olimme, niin he olivat kaiken niin hienosti miettineet miten järjestävät. No totta kai, ei tullut kysymykseenkään! Mä kieltäydyin. Totta kai siellä olisi ollut hyvät olot Ruotsissa, mä tiesin sen tarkkaan. Vaikka kaikki tiesin nämä vainoasiat, mitä oli tapahtunut [Neuvostoliitossa] inkeriläisten kanssa, mutta mä olin kasvatettu Neuvostoliiton koulussa. Minä olin pioneeri ja en nähnyt mitään huonoa siinä. Sen takia ajattelin, tää [loikkaaminen] mulle ei sovi.
Kuten kommentti kuvastaa, muutto pois Neuvostoliitosta ei ollut ollut Lilja Tatin haaveissa tai suunnitelmissa. Sukulaiset olivat tarkoittaneet hyvää, mutta eivät olleet tulleet ajatelleeksi sitä, että hänen koko elämänsä merkityksellisimmät asiat – perhe ja opinnot – olivat nimenomaan Petroskoissa. Muuton aika koitti vasta liki kolmea vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1991.
Päätös paluumuutosta
Inkerinsuomalaisten paluumuuton katsotaan usein alkaneen Suomen silloisen presidentin Mauno Koiviston lausunnosta suorassa televisiolähetyksessä 10.4.1990. Koivisto totesi että inkeriläisiin pitäisi soveltaa takaisinmuuttajien kriteerejä. Tieto lausunnosta kiiri Petroskoissa asuvien inkerinsuomalaisten keskuudessa nopeasti paikallisen Inkerin Liiton kautta, mistä myös Lilja Tatti sai kuulla asiasta. Tiedon saamisen jälkeen hän kävi Petroskoihin perustetusta Suomen konsulaatista selvittämässä, mitä muuttaminen Suomeen edellyttäisi. Konsulaatista hän sai varmistuksen, ettei esteitä paluumuutolle ollut. Elettiin vielä neuvostoaikaa, ja vaikka ulkomaille matkustamiseen vaadittiin yhä edelleen aina viranomaisten lupa, ongelmia luvan saamisessa ei Lilja Tatilla ollut. Hän päätti muuttaa Suomeen ja kertoi avoimesti aikeistaan, niin työpaikallaan kuin ystävilleen ja tuttavilleenkin.
Vain muutaman kuukauden kuluttua muuttopäätöksen tekemisen jälkeen, Lilja Tatti jo muutti tyttärensä kanssa Petroskoista Riihimäelle. Oli maaliskuu 1991, ja Mauno Koiviston lausunnonannosta oli kulunut vajaa vuosi. Lilja Tatin poika oli muuttanut Suomeen jo edeltä käsin. Muuttopäätökseen johtaneita syitä pohtiessaan Lilja Tatti halusi korostaa sitä, että hänellä oli asiat hyvin Petroskoissa. Neuvostoliiton asuntotilanne oli kuitenkin heikko, mikä osaltaan vaikutti muuttopäätökseen:
Mulla työ oli ihana, mä pidin siitä. Kollegat oli hyvät. Naapurit – parempia ei voisi olla. Ystävät koulusta ja yliopistosta asti! Elikkä kaikki oli hyvin, ja nyt oli vielä Inkerin Liitto ja kuoro. Mutta vuonna 1984 olin eronnut puolisostani eikä ollut toivoakaan – vaikka kävin ja kysyin ja pyysin – että me saisimme asunnon, minä ja lapset. Mutta ei, ei ollut mistä antaa.
Suomessa asunto- ja työasiat järjestyivät Lilja Tatin kohdalla joutuisasti. Riihimäeltä perheelle luvattiin asunto jo parin kuukauden kuluttua. 1990-luvun alussa Suomessa vallitsi lääkäripula, joten koulutusta vastaavan työn löytäminen oli lääkäreille vaivatonta. Ollessaan sattumalta käymässä Kuopiossa, Lilja Tatti kävi tiedustelemassa töitä yliopistollisen sairaalan ihotautiklinikalta, josta paikka järjestyi jo seuraavan kuun alusta alkaen. Lilja Tatti jatkoi näin ollen työntekoa Suomessa samantien.
Lääkärin ura jatkuu Suomessa
Huhtikuussa 1991, kuten oli sovittu, Lilja Tatti aloitti työt Kuopion yliopistollisen sairaalan ihotautiosastolla. Pian uuden työn aloittamisen jälkeen, kollegat järjestivät hänelle yllätyksen. Hänet hälytettiin työvuoron aikana katsomaan "kiireistä potilasta", mutta potilaan sijaan paikalta löytyikin Liljan nimipäivän kunniaksi sekä lahjoja että herkkuja täyteen katettu kahvipöytä. Pöydän ympärille olivat työtoverit kokoontuneet odottamaan päivänsankaria. Yllätys oli täysin odottamaton, sillä Neuvostoliitossa nimipäiviä ei vietetty lainkaan. Vaikka maa ja työkieli olivat vaihtuneet vastikään, uudet kollegat muodostivat jo tärkeän yhteisön Lilja Tatille. Myös itse lääkärin työn ydin, kyky kohdata ja hoitaa potilaita pysyi samana.
Myöhemmin Lilja Tatti halusi muuttaa asumaan lähemmäs lapsiaan, ja uusi työ järjestyikin Lahdesta Päijät-Hämeen keskusairaalasta. Sen jälkeen hän ehti vielä työskennellä Riihimäellä terveyskeskuksen vastaanotossa. Vaikka töitä riitti hyvin, Neuvostoliitossa suoritetun lääkärintutkinnon ei sellaisenaan katsottu vastaavan suomalaista lääkärintutkintoa. Lilja Tatti suorittikin täydennyskoulutusjaksoja töiden ohella, ja jo loppuvuodesta 1992 hän sai täydet lääkärin oikeudet Suomessa.
Kutsumuksena vapaaehtoistyö
Jo varhaisesta lapsuudesta asti on usko ollut läsnä Lilja Tatin elämässä. Hänen vanhempansa olivat uskonnollisia, perheessä rukoiltiin ja käytiin seuroissa vielä senkin jälkeen, kun uskonnon harjoittaminen Neuvostoliitossa virallisesti kiellettiin.
Suomeen muutettuaan Lilja Tatti osallistui aktiivisesti seurakuntien toimintaan, siellä missä kulloinkin asui. Riihimäellä asuessaan hän koki, että
hengellinen nälkä kasvoi päivä päivältä.
Seurakuntansa kautta Lilja Tatti kuuli myös Riihimäen Idäntyö -yhdistyksestä, jonka missiona on lähetystyön tekeminen ja tavara-avun saattaminen Luoteis-Venäjälle, muun muassa lastenkoteihin ja vankiloihin.
Ryhmän toiminta kosketti Lilja Tattia syvästi ja hän tunsi, että yhdistyksen toiminta olisi hänen kutsumuksensa. Hän luopui lääkärin urastaan, jättäytyi pienen Venäjältä saamansa eläkkeensä varaan ja ryhtyi yhdistyksen vapaaehtoistyöntekijäksi. Suomen- ja venäjänkielentaitoisesta Lilja Tatista tuli Riihimäen Idäntyön jäsenenä tärkeä tulkki ryhmän Venäjän matkoille. Hän toimi vapaaehtoisena yhteensä 12 vuoden ajan, aina vuodesta 1995 vuoteen 2007 asti. Tuona aikana ryhmän toisista vapaaehtoisista ja toiminnan kautta saaduista uusista ystävistä Venäjällä, muodostui hänelle kuin suuri perhe.
Vuonna 2008 Lilja Tatti joutui terveyssyistä johtuen muuttamaan Riihimäeltä Helsinkiin lähemmäs lapsiaan, ja jättämään vapaaehtoistyönsä Idäntyössä. Uudessa kotikaupungissa oma yhteisö löytyi jälleen seurakunnan toiminnan kautta. Kun Lilja Tatti tutustui muihin naapurustossa asuviin inkerinsuomalaisiin, idea Inkeri-kerhon perustamisesta syntyi. Myllypuron kirkossa kokoontuvassa Inkeri-kerhossa jaetaan perhemuistoja ja kokemuksia, lisäksi lauletaan ja kahvitellaan yhdessä. Lilja Tatti onkin muun seurakuntatoiminnan ohessa vetänyt viime vuosina myös aktiivista Inkeri-kerhoa.
Lähteet
Inkerinsuomalaisen Lilja Tatin haastattelu 4.9.2019 Helsingissä. Haastattelija Meeri Siukonen. SKSÄ 65. 2019.
Inkerinsuomalaisen Lilja Tatin haastattelu 12.12.2019, Helsingissä. Haastattelija Meeri Siukonen. SKSÄ 252. 2019.
Inkerinsuomalaisen Lilja Tatin haastattelu 16.9.2020, Helsingissä. Haastattelija Meeri Siukonen. SKSÄ 65. 2020.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Tatti-perheen arkisto.