Inkeriläisten kansannousu tarkoittaa vuonna 1917 Venäjän vallankumouksen seurauksena syntynyttä poliittista liikehdintää, jonka pyrkimyksenä oli saada Inkerille itsehallinto osana Venäjää tai radikaaleimmissa visioissa jopa tulla liitetyksi osaksi Suomea.

Liike sai alkunsa vallankumouksen myötä, jonka jälkeinen yhteiskunnallinen tilanne näyttäytyi inkeriläisaktiiveille otollisena kansallisen vapautumisen mahdollisuutena. Inkeriläisaktiivit ryhtyivät ajamaan vuosikymmeniä pohdittuja kansallisia tavoitteita ja yleisinkeriläinen edustajakokous järjestäytyi ja kokoontui vuoden sisällä useamman kerran. Vallassa olevat bolševikit näkivät kuitenkin kansallisten pyrkimysten olevan neuvostojärjestelmälle vaarallisia, joten useat inkerinsuomalaisten asioita ajaneet aktiivit joutuivat pakenemaan Suomeen. Monet Neuvosto-Venäjältä Suomeen emigroituneista aktiiveista organisoituivat uudelleen Suomesta käsin. Helsingissä perustettiin tammikuussa 1919 Inkerin väliaikainen hoitokunta, joka ajoi erityisesti Länsi-Inkerin asioita. Pohjois-Inkerin väliaikainen pakolaishallitus toimi nimellä Pohjois-Inkerin hoitokunta heinäkuusta 1919 alkaen aina vuoteen 1921 asti.

Vasta itsenäistyneessä Suomessa oli samanaikaisesti vallalla heimokansallista innostusta ja haaveita Suur-Suomen perustamisesta. Koska Venäjällä käytiin sisällissotaa, oli sekasortoinen tilanne otollinen aseellisten kapinoiden eli heimosotien käymiseksi vuosina 1918–1920. Vuonna 1919 Inkerissä olikin kaksi erillistä kapinaa, joiden tavoitteena oli saavuttaa itsenäisyys, autonomia  tai sivistyksellisen itsehallinnon Inkerinmaalle. Länsi-Inkerin taistelut ja Pohjois-Inkerin kansannousu. Lue lisää luvusta Neuvosto-Inkeri.