Albert syntyi esikoispojaksi Kirjasen perheeseen Tehvinän kylässä keväällä 1936. Hänen vanhempansa olivat pietarilaisessa tehtaassa autonkuljettajana työskennellyt Juho ja kotiäidiksi Albertin syntymän myötä jäänyt Anna Kirjanen.
Tulo Suomeen
Toisen maailmansodan aikana Saksan armeijan hyökättyä Venäjälle kesällä 1941 ja piiritettyä Leningradin samana syksynä, Kirjasten kotitalo jäi Saksan puolelle rintamalinjaa. Kuten monet muutkin inkerinsuomalaiset perheet, myös Kirjaset joutuivat luovuttamaan talonsa saksalaisten joukkojen käyttöön. Pian kylän valtaamisen jälkeen Kirjaset lähtivät Inkerinmaalta sotaa pakoon. He päätyivät ensin Hatsinan kokoomaleirille ja jatkoivat sieltä pian matkaa härkävaunuilla muiden evakoiden kanssa kohti Viroa. Sieltä he saapuivat suomalaisten sotilaiden evakuoimana laivalla Hankoon vuonna 1943. Suomeen päätyneessä Juho ja Anna Kirjasen perheessä oli kolme lasta, joista nuorin oli matkalla Virossa syntynyt poikavauva, sekä Katri-mummo.
Perhe siirrettiin Hangosta Oitin karanteenileirille ja sijoitettiin sieltä Karkkilaan, jossa oli metallivalimo. Isä aloitti työt valimolla, ja tuolloin 7-vuotias Albert puolestaan pääsi aloittamaan ensimmäistä kertaa elämässään koulunkäynnin.
Paluu Neuvostoliittoon
Välirauhan jälkeen, vuosien 1944 ja 1945 vaihteessa Suomi palautti noin 63 000 evakuoimastaan inkeriläisestä yli 55 000 takaisin Neuvostoliittoon. Kirjasetkin päättivät lopulta lähteä, vaikka vanhemmat pelkäsivät, etteivät tule pääsemään turvallisesti takaisin kotikylään. Albertin kertoman mukaan Juho-isä oli todennut:
Me menemme sinne minne kaikki muutkin. Yhdessä on helpompi kuollakin. Muistakaa, että kukaan ei meistä kotiin pääse.
Isän aavistus kävi toteen, sillä perhe ei päässyt takaisin kotiseudulleen Inkeriin. Paluujuna lähti matkaan Hyvinkäältä joulukuun lopussa, ja tammikuun ensimmäisinä päivinä vuonna 1945 juna ylitti valtakunnan rajan. Neuvostoliiton puolella puna-armeijan sotilaat tulivat tarkastamaan tavarat ja takavarikoimaan kielletyt esineet, kuten kaiken suomenkielisen kirjallisuuden ja Raamatut sekä valokuvat. Kirjoja ja papereita heitettiin nuotioon poltettavaksi. Sotilaat heittivät myös Albertin koulusta saaman oppilaskirjan liekkeihin. Albert ehti kuitenkin napata kirjasen tulesta ja sai säilytettyä sen itsellään sotilaiden uhkailuista huolimatta.
Neuvostoliittoon palautuksen jälkeen Kirjasen perhe joutui useimpien muiden inkeriläisten tavoin viettämään monta vuotta kiertävää elämää. Kirjaset muuttivat ensin Koillis-Viroon Kohtla-Järvelle, josta kuitenkin vuosina 1947–1948 alettiin karkottaa inkerinsuomalaisia pois. Sieltä perhe vietiin Vienan Karjalaan ja myöhemmin vielä Käppäselkään, noin 150 kilometriä Petroskoista pohjoiseen. Jatkuvien muuttojen vuoksi Albertin koulunkäynti jäi pirstaleiseksi ja lyhyeksi — hän ehti suorittaa lopulta yhteensä vain viisi luokkaa ennen kuin jo 10-vuotiaana joutui töihin osallistuakseen perheen elatukseen:
Ni ensiksi minut määrättiin niinku metsätöihin karsimaan oksia, kun siel kaadettiin puita. Mutta sitten isä sai niinku luvan, että minut sinne niinku autovarikoille – kun ne autot olivat silloin tämmöisiä kaasupönttöautoja, puupilkkeellä – niin sinne varikolle, niiku apulaiseksi korjaamaan niitä autoja tai autonrenkaita. Mutta kun mä olin alaikäinen, virallisesti mä en saanut, niin se palkka lisättiin isän palkkaan. Mutta mä teikin siellä sen töitä, mitä pystyin vain. Siinä mä alotin pikkuisen kiinnostua autoihin. Kun opin vähän korjaamaan ja isä kun tuli metsästä, ajoi sen tukkikuorman kanssa, pysähtyi talon eteen, meidän mökin eteen, niinku lounaaks syömään. Niin sitten viimeeksi minä sain jo ajaa pari-kolmesataa metriä ajaa sinne, missä purettiin se kuorma. Mutta kun jalat olivat niin lyhyet ni, ei polkimiin, niin mulla oli tämmöiset palikat ja rautalangalla niinku kiersin sen polkimelle. Ja ratin päältä ei nähnyt, niin ratin alta. Mutta siinä oli tommoinen pikkunen tien pätkä. Purettiin kuorma. Sitten mä ajoin taas talon eteen ja isä jatkoi matkaa. Ne tiet oli tommoisia lankkuteitä, niitä mä en uskaltanut vielä, sitten myöhemmin. Siitä se alkoi minun urani.
Vuonna 1954, Stalinin jo kuoltua, Kirjaset pääsivät viimein palaamaan kotikyläänsä Inkerinmaalle. Perheen molemmat talot olivat edelleen pystyssä, mutta he joutuivat vielä käymään läpi pitkän oikeusprosessin ennen kuin saivat venäläisten uudisasuttamat talot lunastattua takaisin itselleen. Päästessään muuttamaan kotiin tuntui, että elämä alkaisi vihdoin asettua taas turvallisille uomilleen, kuten Albert kuvailee:
Noh, kyllä se tuntui viimeksi, miten mä sanoisin – ihanaksi. Ko tuntui, että eikös nyt ole jo nää matkat jääneet. Ei kukaan osannut aavistaakaan, että vielä joskus jatkuu. Mutta se oli aika mukavaa aikaa. Pikkusen, hiljakseen se yleensä tilanne siellä, no en tiedä korjautuiko se, mutta ihminenhän on tämmöinen, että kaikkeen hän tottuu.
"Tuli aika puolustaa omaa rakasta isänmaataan, niin kuin sanottiin siellä aina"
Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet kotikylään muuton myötä. Vuonna 1954 Albert sai 18 vuotta täytettyään kutsun armeijaan. Asevelvolliset kutsuttiin ensin Hatsinaan, josta heidät vietiin Fontankajoen rannalla olevalle kasarmialueelle Leningradiin. Sinne kokoontui lähes 2000 sotamiestä, joiden joukossa oli inkerinsuomalaisia, virolaisia, venäjänsaksalaisia ja liettualaisia. Joukko marssitettiin rautatieasemalle, josta alokkaita lähdettiin viemään härkävaunuilla palveluspaikkaan. Juna saapui Belye Stolbyn paikkakunnalle lähelle Moskovaa. Parakkialue, jonne joukko marssitettiin, oli reunustettu piikkilanka-aidalla kuin vankilassa. Miehet jaettiin osastoihin, saunotettiin ja heille annettiin armeijan varusteet.
Nyt on kunnia puolustaa isänmaata, ja te työllä rupeette puolustamaan. Se oli työarmeija, se ei ollut mikään oikea armeija.
Albert oli joutunut niin kutsuttuun työarmeijaan – yhteen Neuvostoliiton lukuisista "viholliskansallisuuksista" koottuihin ryhmiin, jotka suljettiin leireille tekemään pakkotyötä. Työarmeijaleirejä perustettiin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran 1940-luvun alussa, mutta kuten Albertin kokemukset osoittavat, osa leireistä oli toiminnassa vielä Stalinin kuoleman jälkeenkin. NKVD:n työkolonna tai kansanomaisesti sanottuna työarmeija vastasi vankilaolosuhteita. Pakkotyöhön tuomitut eivät saaneet oikeudenkäyntiä eikä heillä ollut mahdollisuutta valittaa tuomiostaan.
Suurin osa muista työarmeijaan joutuneista oli Albertin kertoman mukaan myös inkerinsuomalaisia tai edustivat muita Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksia. Heidät laitettiin kaivamaan lapiolla ojia tavallisten vankien rinnalle. Kunnollisia työvälineitä ei ollut, vaan kaivuutyötä suoritettiin alkeellisella kalustolla. Riippumatta vankien osaamisesta tai taidoista "kansanvihollisia" ei alkuun laskettu muihin töihin. Belye Stolbyn ja Shahovan kylien lähistöllä pakkotyöläiset rakensivat vuosina 1954–1956 sotilaalliseen käyttöön tarkoitettua ilmatorjunta-aluetta.
Kohtalokas käänne
Puolitoista vuotta Albert kaivoi maata lapiolla, kunnes eräänä päivänä hänen onnensa kääntyi. Vangit tekivät parhaillaan töitä syvällä ojassa, kun vesipumppu hajosi ja uhkasi hukuttaa työväen. Albertia kiinnosti, mikä moottorissa oli vialla ja hän saikin pian selville, että moottorin korkeapaineputki oli taittunut poikki tärinästä. Moottori saatiin korjattua ennen kuin mitään katastrofia ehti tapahtua. Tapauksen seuraksesta Albert sai muutamien päivien kuluttua omaksi ihmeekseenkin ylennyksen ja hän pääsi koneista vastaavan vangin apulaiseksi. Albert sai luvan liikkua vapaasti pois parakeilta, joissa edelleen asui, ja hän kävi korjaamassa erilaisia pienkoneita eri työmailla. Tästä alkoi hieman parempi vaihe työarmeijassa.
Sekä poliittisen ilmapiirin muututtua että säästösyistä Neuvostoliitossa alettiin lopulta supistaa työarmeijan kokoa. Albert kertoi, että hänen sotilaspassista viivattiin yli merkintä sotilas ja tilalle kirjoitettiin pelkkä työmies. Vaikka konkreettisesti mikään muu ei vielä muuttunutkaan, elämä alkoi tuntua jo hieman vapaammalle. Esimerkiksi kun armeijan univormuja koetettiin päällystön toimesta vaihtaa vankien pitämiin harmaisiin pukuihin, työläiset uskalsivat kieltäytyä alistamisesta. Kahden vuoden armeijassa olon jälkeen Albertille alettiin lopulta myös maksaa hieman palkkaa. Ensin palkka oli tosin vain murto-osan siitä, mitä työläiset tavallisesti ansaitsivat, mutta lopulta palkkaa alettiin maksaa täysmääräisenä. Myös liikkumavapaus ja sen myötä elinpiiri kasvoivat. Albert työskenteli ympäri Moskovaa useilla eri työmailla ja sai työkavereidensa kanssa asua konevarikolla, joka sijaitsi 60 kilometrin päässä varuskunnasta. Varuskunnan ja päällystön sijaitessa kaukana työ- ja asuinpaikoista, elämä oli jo itsenäisempää. Työläisten välinen yhteishenki auttoi myös jaksamaan, kuten Albert muistelee:
Mutta kun olimme siellä Mihnivassa, meillä oli oma kokkikin, siellä oli jossain virolainen poika, kuka meillä oli kokkina. Kaikilla oli rahaa, niin ruokatarvikkeitakin mitä sieltä varuskunnasta kävimme hakemassa, mutta lisäksi me ostimme itse kaupoista ja toreilta. – – Ja me ko olimme niinku yhtä perhettä, oikein mukava porukka meillä oli, oikein mukava. Ni jos jonkun syntymäpäivä tai joku merkkipäivä, niin me pidimme ihan kunnon niinku juhlatilaisuuksia.
Albertin palvelusaika ei kuitenkaan päättynyt vielä tavallisen kolmen vuoden jälkeen. Palveluksen aikana tuli määräys, että niin kauan kuin rakenteilla ollut rautatie on kesken, eivät sen rakentamisesta vastaavat työarmeijalaiset pääse kotiin. Siksi aika armeijassa kesti Albertin kohdalla yli neljä vuotta ja hän oli jo 22-vuotias päästessään viimein siviiliin.
Muiden auttajaksi
Armeijan jälkeen Albert jatkoi elämäänsä, perusti perheen ja teki töitä autonkuljettajana kulkien pitkin poikin Neuvostoliittoa. Hän osallistui myös aktiivisesti Inkerin Liiton perustamiseen perestroikan aikana ja alkoi parantaa rapistunutta suomen kielen taitoaan, olihan se ollut hänen äidinkielensä, sittemmin vain käytöstä jäänyt.
Neuvostoliiton hajottua Albert alkoi etsiä jatkosodan aikana Suomen puolella heimopataljoonissa taistelleita inkerinsuomalaisia sotaveteraaneja ympäri Venäjää, ja toimitti heitä kuntoutuksiin Suomessa. Samalla hän auttoi veteraaneja anomaan heille kuuluvia korvauksia. Lisäksi hän osallistui aktiivisesti Skuoritsan seurakunnan kirkon korjaamistöiden järjestämiseen ja hankki avustuksia Suomesta.
Paluumuuton alettua 1990-luvun alussa Albert auttoi monia ihmisiä oleskelulupien hakemisessa ja muuttojen järjestämisessä. Lopulta pitkällisen pohdinnan jälkeen Albert päätti itsekin muuttaa Suomeen, jossa hän jatkoi aktiivista toimintaa inkerinsuomalaisissa järjestöissä viimeisiin päiviinsä asti. Ne sodan, sorron ja epäoikeuden kokemukset, joita Albert Kirjanen joutui itse kokemaan lapsena ja nuorena, tekivät hänestä muiden auttajan. Inkerinsuomalaisten kohtalo ja se, ettei inkerinsuomalaisten vaiheita unohdettaisi, oli hänelle sydämen asia.
Lähteet
International Memorial. Lager' v Belyh Stolbah -venäjänkielinen paikkatietokanta.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Albert Kirjasen arkisto.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Inkerinsuomalaisen Albert Kirjasen haastattelu Korialla 15.10.2018. Haastattelijoina Lea Pakkanen ja Maiju Putkonen. KIAÄ2018:28.