Monet Inkerin asukkaat kokivat omakohtaisesti karkotukset kotiseuduilta sekä pakkotyön vankileireillä ja erämaissa niin kutsutussa Gulagissa. Eräs pakkotyön kokenut henkilö oli inkerinsuomalainen pappi Aatami Kuortti, joka syntyi Kupanitsan seurakunnassa Inkerinmaalla vuonna 1903. Hän alkoi työskennellä Inkerin evankelis-luterilaisessa kirkossa vuonna 1921, ensin saarnaajana ja sitten pappina. Vuodet 1927–1930 hän työskenteli Pohjois-Inkerissä Lempaalan, Vuolen ja Miikkulaisten seurakunnissa. Aatami Kuortti kirjoitti elämänkokemuksistaan useita kirjoja.

Aatami Kuortin syntymäkoti Inkerinmaan Kupanitsan seurakunnan Korkan kylässä. Kuvannut Joonas Partanen vuonna 1965. SKS KIA, Kuortti-perheen arkisto. CC BY 4.0
"Naapurin ulkorakennuksen ohi ja aidan yli näkyy Aatamin syntymäkoti Inkerinmaan Kupanitsan seurakunnan Korkan kylästä. Kuvan otti naapurin poika Joonas Partanen vuonna 1965", kirjoitti Aatami Kuortti valokuva-albumiinsa tarkennuksena tästä kuvasta. SKS KIA, Kuortti-perheen arkisto. CC BY 4.0

Vainojen alku ja tuomio

Aatami Kuortti kirjoitti vankileirikokemuksistaan sekä työstään pappina Neuvostoliitossa kahdessa muistelmateoksessaan, Suomessa ilmestyneessä esikoisteoksessa Pappina, pakkotyössä, pakolaisena: Inkeriläisen papin kokemuksia Neuvosto-Venäjällä (1934) ja sen laajennetussa versiossa Kirkossa, keskitysleirissä, korvessa (1964). Molemmat näistä muistelmista ovat sävyltään uskonnollisia ja todistavia. Ne kertovat kirkollisen toiminnan ja uskovien vainoista Neuvostoliitossa sekä todistavat neuvostojärjestelmän mielivaltaisuudesta ja vankileirien todellisuudesta syvästi uskovan henkilön näkökulmasta. Kuortin esikoiskirja oli myös eräs ensimmäisistä Suomessa julkaistuista Neuvostoliiton sortotoimia ja vankileirejä käsittelevistä todistus- ja muistelmateoksista.

Aatami Kuortin muistelmateosten kuvaamat tapahtumat alkavat vuodesta 1927, jolloin hän aloitti Lempaalan kirkkoherran virassa. Koska Lempaala sijaitsee Pohjois-Inkerissä lähellä Suomen rajaa, Kuortin täytyi anoa säännöllisesti lupa rajaseudulla liikkumista varten. Lupaa tuli hakea Leningradista, Neuvostoliiton turvallisuuspoliisilta GPU:lta, jolloin Kuorttia alettiin houkutella vakoojaksi. Vastineeksi hänelle tarjottiin helpotusta lupa-asioihin sekä rauhaa seurakuntatyöhön (Kuortti 1964, 32–34):

Emme halua, että pukeutuisitte valtion virkamiehen mantteliin ja että hoitaisitte erityistä virkaa gepeussa [GPU]. Toivomme vain, että te kunnon kansalaisena annatte tietoomme sen, mikä on jokaisen neuvostokantalaisen velvollisuus. Rajaseudulla asuessanne esimerkiksi voitte huomata rajan yli tulleita porvarien palkkaamia urkkijoita. Nehän häiritsevät Neuvostovallan elämää. Jokaisen rehellisen kansalaiset on annettava ilmi tällaiset tuholaiset. Emme teiltäkään vaadi sen enempää. Niin, ja konsistorissanne on miehiä, jotka ovat herättäneet epäilyksiä. Te pastorina pääsette heitä lähelle. Voitte meille kertoa, mitä he juttelevat Neuvostovallasta. Tällaisesta palveluksesta suorittaisimme teille hyvän palkkion.
Hän vaikeni. Tuli hiljaisuus. Mieleeni välähti kiusaus, johon Herramme oli joutunut: ’Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja kumarrat minua.’
Katsahdin Ivanoviin ja sanoin ihmetteleväni esitettyä vaatimusta, sillä olihan muutenkin selvä, että minulla ei ollut oikeutta vehkeillä urkkijoitten kanssa, eikä minulla ollut siihen haluakaan.

Kuortti kieltäytyi toistuvasti GPU:n pyynnöistä ja jonkin aikaa seurakuntaelämä sai kiristyvästä tarkkailusta huolimatta jatkua. Vuoden 1928 loppupuolella Aatami Kuortti sai kuitenkin haasteen kansanoikeuteen muiden Inkerin vähälukuiseksi käyneiden kirkon työntekijöiden kanssa. Pappeja ja lukkareita syytettiin uskonnon opettamisesta nuorille rippikoulussa. Tällä kertaa syytetyt kuitenkin vielä vapautuivat syytteistä.

Nuori pappi Aatami Kuortti rippikoulun välitunnilla vuonna 1928 Vuoleen kirkolla. SKS KIA, Kuortti-perheen arkisto. CC BY 4.0
Nuori pappi Aatami Kuortti lepäilemässä nurmella rippikoulun välitunnilla vuonna 1928 Vuoleen kirkon pihassa. SKS KIA, Kuortti-perheen arkisto. CC BY 4.0

Vuoden 1930 alussa, kun Aatami Kuortti oli uusimassa rajaseutulupaansa GPU:n toimistossa, kieltäytyi hän yhä edelleen tarjotusta yhteistyöstä. 4.2.1930 Kuortti sai lopulta kuolemantuomion vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

Vangittuna

Tuomion jälkeen Aatami Kuortti vangittiin. Hänen asiaansa päätettiin kuitenkin tutkia uudelleen, huolimatta jo annetusta kuolemantuomiosta. Kuortti kuvaa muistelmissaan, että olot tutkintavankeudessa olivat heikot, mutta hän sai päivittäin hieman ruokaa. Myös vartijat kohtelivat häntä hyvin ja kertoivat, että joku oli valittanut hänen tuomiostaan. Kuulusteluissa Aatami Kuorttia houkuteltiin edelleen ryhtymään GPU:n tiedonantajaksi. Nyt korvaukseksi luvattiin papin työn jatkumisen lisäksi vapautumista vankeudesta ja kuolemantuomiosta. Kuortti kieltäytyi jälleen kerran yhteistyöstä.

Kun Aatami Kuortti siirrettiin tutkintavankilasta Pietarin sotilasvankilaan, hän sai tiedon, että hänen tuomionsa on tarkastettu. Uuden päätöksen mukaan hänet oli tuomittu kymmenen vuoden tuomioon eristetylle pakkotyöleirille. Tieto tuomion kevennyksestä ei kuitenkaan helpottanut häntä (Kuortti 1964, 206):

Aavistelin jotain Neuvostovenäjän pakkotyöläisten elämän kurjuudesta. Tiesin senkin, että vaikka 10 vuotta jaksaisinkin kestää, en sittenkään pääsisi vapauteen, sillä poliittisten vankien rangaistusaikaa lisättiin. Olin kuullut kerrottavan henkilöistä, jotka alunpitäen olivat saaneet kolmen vuoden tuomion, mutta tämän kestettyään heidän rangaistusaikaansa pidennettiin jälleen kolmella vuodella, ja näin oli jatkunut siksi, kunnes kuolema vapautti rääkätyn orjan.
Tällainen tulevaisuus oli nyt hahmoteltu eteeni. Tuona hetkenä sai jälleen elävästi tuntea kuinka lohdullista oli jäädä ja jättää kaikki asiansa taivaallisen isän hoitoon.

Vankileirillä

Helmikuun lopulla 1930 Aatami Kuorttia ja muita vankeja tultiin noutamaan tutkintavankilasta mustiksi korpeiksi kutsutuilla autoilla. Heidät kuljetettiin rautatieasemalle, josta juna vei heidät Karjalaan, Magrinon vankileirille. Vankileiri ja sen metsätyömaa olivat lähellä Vienanmerta ja Solovetskin luostarisaaria, jossa sijaitsi eräs Neuvostoliiton alkuvuosien kuuluisimmista vankileireistä.

Kuortti kuvaa, kuinka vankileirillä vallitsi ankara hierarkia. Poliittiset vangit – joihin myös Aatami Kuortti itse lukeutui – oli jaettu kahteen ryhmään, varsinaisiin työmiehiin ja ”vähäväkisiin”. Työmiesten päivittäiseen ruoka-annokseen kuuluu 800 grammaa leipää sekä keittoa. Vähäväkiset eli sairaat tai vanhat ihmiset, jotka eivät kyenneet täyteen työsuoritukseen saivat vain 300 grammaa leipää ja vajaan keittoannoksen. Johtuen työsuoritukseen perustuvasta ruuan annostelusta, sairastumisen seurauksena oli usein kuihtuminen ja kuolema (Kuortti 1964, 245):

Ravinnon puute, liiallinen rasitus ja epäinhimillinen kohtelu heikensivät miehiä sekä ruumiillisesti että henkisesti. Kalman väri kasvoillaan he tuijottivat johonkin ja tekivät työtä niin kauan kuin suinkin jaksoivat. He eivät eläneet, vaan olivat vain olemassa.

Syrjäisille vankileireille tyypilliseen tapaan, myös Aatami Kuortin leirin työnjohtajat olivat vankeja. Poliittisten vankien työtä siis johtivat rikollisvangit. Kuortti kutsuikin vankityöleiriä ”todelliseksi vankien valtakunnaksi”. Hänen mukaansa Magrinon leirillä oli noin 1200 mies- ja noin 40 naisvankia kaikista uskonnoista ja kansallisuuksista.

Kuortin kertoman mukaan vangit saivat lähettää leiriltä yhden kirjeen kuukaudessa, joskin monet kirjeistä katosivat matkalla. Leirillä ei ollut kirjoja eikä sanomalehtiä, lukuun ottamatta alueen vankileirin omaa lehteä nimeltä Uusi Solovetski, joka sisälsi leirin valistustyöntekijän laatimia kirjoituksia. Leirillä ei ollut vapaapäiviä, vaan työläiset herätettiin joka aamu kello viisi metsätöihin. Illan pimetessä vangit vietiin takaisiin leiriparakkeihin. Sama toistui joka päivä.

Pako

Muistelmissaan Aatami Kuortti kertoo, että kevään saapuessa hän alkoi suunnitella pakoa leiriltä. Lopulta helluntaina 9.6.1930 hän karkasi työmaalta ja juoksi vankileiriltä kohti länttä. Kuortti tarpoi ilman karttaa ja kompassia Karjalan metsässä kohti Suomea. Eväitä riitti ainoastaan yhdeksi päiväksi, minkä jälkeen hän söi metsästä löytämiään sieniä.

Lopulta Aatami Kuortti löysi sattumalta erääseen saaressa sijaitsevaan kylään, jossa kyläläiset ruokkivat häntä. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että kyläläisille oli luvattu palkkio vankikarkureiden kiinniotosta. Tämän jälkeen Aatami Kuortti yritti uutta pakoa. Osa kyläläisistä halusikin auttaa Kuorttia pääsemään pakoon, mutta osa oli kiinnioton ja ilmiannon kannalla. Lopulta hänet otettiin kiinni ja lukittiin saunaan, kuten Kuortti kesämökillään 49 vuotta myöhemmin muistelee:

Pian sotilaat tulivat noutamaan häntä takaisin leirille ja lähtevät viemään tuomiolle. Kuortti tekeytyi viattoman ymmärtämättömäksi, mutta alkoi välittömästi pohtia, miten voisi paeta matkalla leirille (Kuortti 1964, 297–298):

Olin nukkuvinani, mutta ’vaatteeni valvoi’; suunnittelin uutta pakoyritystä. Tällä hetkellä ei ollut mahdollisuutta lähteä yrittämään, koska olin saaressa ja alusvaatteisillani, mutta toivoin voivani toteuttaa ystävällisen karjalaiseukon neuvon ja lähteä omille teilleni sotilaiden saattaessa seuraavaan kylään.
Nukkuva punasotilas heräsi ja kuului kyselevän vartijalta, miten vanki oli käyttäytynyt.
’Ah, rauhallisesti tuo hölmö nukkuu eikä näytä välittävän mistään’, vartijani arveli.
Tämä oli kovin mieluinen arvostelu. Olin hyvin tyytyväinen, kun vartijani havaitsi minut rauhalliseksi hölmöksi. Harjoitin kuorsausta niin kuin en olisi tietänyt mitään, mitä lähelläni tapahtui.

Paluumatkalla takaisin vankileirille Aatami Kuortti saattajineen pysähtyivät yöksi toiseen kylään. Hän heräsi keskellä yötä, ymmärsi hetkensä tulleen ja lähti pakoon vartijasotilaiden nukkuessa. Kuortti suunnisti kohti rajaa ystävällisten ihmisten avustuksella. Taivallettuaan pitkään metsässä hän ei kuitenkaan ollut vakuuttunut, kummalla puolella rajaa mahtoi olla. Lopulta hän törmäsi vieraisiin miehiin metsässä (Kuortti 1964, 323):

Alkoi kuulua jalkojen töminää ja miesten puhelua. Miehet lähenivät paikkaa, jossa olin. En uskaltanut jäädä heitä odottelemaan, vaan vetäydyin tuuhean kuusen taakse tarkastellakseni, mitä väkeä tulijat olivat. Heidän pukimistaan sekä puhemurteestaan otaksuin, että miehet olivat suomalaisia. Eräs miehistä tuli järjestelemään leipävarastoa toisten odotellessa loitommalla. Arkaillen astuin esiin piilopaikastani ja lähestyin leipävaraston äärellä puuhailevaa.
’Missä, missä ollaan?’ änkytin.
’Missä teidän sitten pitäisi olla?’ vastasi hämmästynyt mies.
’Olemmeko Suomessa, vai mitä seutua tämä on?’
’Joo, Suomessapa tietenkin. Tässä on kymmenen kilometriä Venäjän rajalle’, sain vastaukseksi.

Taivallettuaan jalan 300 kilometriä Karjalan metsien läpi Aatami Kuortti saapui Suomeen, Kuusamon pitäjään. Hän eli Suomessa elämänsä loppuun asti, perusti perheen ja työskenteli opettajana, kirjailijana ja pappina.

Kuva rovasti Aatami Kuortin ja pastori Uolevi Alakurtin virkaanastujaistilaisuudesta Alppilan kirkossa, Helsingissä toukokuussa 1960. SKS KIA, Kuortti-perheen arkisto. CC BY 4.0
Suomessa Aatami Kuortti pääsi jälleen rauhassa harjoittamaan kutsumusammattiaan. Kuva rovasti Aatami Kuortin ja pastori Uolevi Alakurtin virkaanastujaistilaisuudesta Alppilan kirkossa, Helsingissä. Tilaisuus järjestettiin toukokuussa 1960. Aatami Kuortti kuvassa oikealla selin kameraan. SKS KIA, Kuortti-perheen arkisto. CC BY 4.0

Lähteet

Kuortti, Aatami. Kirkossa, keskitysleirissä, korvessa. Helsinki: Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys, 1964.

Kuortti, Aatami. Pappina, pakkotyössä, pakolaisena: Inkeriläisen papin kokemuksia Neuvosto-Venäjällä. Porvoo: WSOY, 1934.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Kuortti-perheen arkisto.